Kansakuntia kuohuttavat tapaukset kirvoittavat kysymyksiä, kuten: “Missä olit, kun Kuussa käveltiin” tai “Mitä olit tekemässä, kun Facebook kaatui”.
Ihmiset tahdistavat oman elämänsä askeleet ympäröivän maailman menoon. Näin on helpompi määrittää kolme perusasiaa, mitä, missä ja milloin.
Minä nivon muistoni Kuninkuusravien yhteyteen.
Kun Patrik jatkoi kekkosmaisella suvereenisuudella valtakauttaan Killerillä 1991, koin paikan päällä ensimmäiset Kuninkuusravit. Tämän myötä muistan myös, että samana kesänä sain - ja myös menetin - ensimmäisen tyttöystäväni. Suhteemme ei kestänyt vuoden ikäeroa.
Kiilaa kahden nuoren väliin saattoi lyödä myös se, että lähdin mielitiettyni painokkaista vastalauseista huolimatta Killerille ravikruunajaisiin. Kotiväelläkin oli asian suhteen sulattelemista, mutta kai he totesivat 14-vuotiaan poikansa ravipaarman pureman olevan parantumatonta laatua.
Kun kotiradalla Oulussa järjestettiin Kuninkuusravit vuonna 1994, ei onni potkinut pelissä suurista odotuksista huolimatta. Pette pesi muut oripuolella, vaikka banderollini julisti jalkapallon MM-kisojen jälkihuumassa: ”Ensin Brasilia, sitten Ponseri”.
Jälkeenpäin mietin, olisiko toton sijaan ollut parempi suunnata tarmo sadetakkibisnekseen, sillä tummat pilvet roikkuivat koko viikonvaihteen ajan Äimäraution yllä.
Vuotta myöhemmin Teivo isännöi Kuninkuusraveja. Taskussani poltti uunituore ajokortti. Moottoritien piti olla kuuma ja Manseen menon omissa käsissä. Vapauden huuma haihtui kuitenkin savuna tuuleen. Nuoren kuskin rajalliset reaktiokyvyt saivat aikaan odottamattoman käänteen, kun ajamani auton keula kohtasi ruotsalaisturistin asuntovaunun kyljen rajulla voimalla.
Reissu jäi toteutumatta. Viikonloppu vierähti teksti-tv:n ääressä tuloksia päivittäen ja kevyttä kaasujalkaa kiroten.
* * *
Kun Mikkelin Kuninkuuskisassa 1996 saatiin jokaiseen osalähtöön Viesker-Pette-pari, oli tuoreen ylioppilaan pelikassa lyönnissä.
Paluumatkan pysähdyspaikalla tapasimme sattumalta Heikki Parviaisen, joka oli luotsannut I.P. Sukkulan ensimmäiseen tamman kaikkiaan kolmesta seppeleestä. Kainuulainen gentlemanni kiitti kannustuksesta vuolain sanankääntein, mutta kieltäytyi tarjoamistamme kädenlämpöisistä voitonmaljoista.
Kuopion Sorsasalon ollessa kuninkaallisena näyttämönä vuonna 1998 plankkasi Rovaniemen Someroharjun kasarmialueella eräs maansa myynyt alokas maihareitaan. Pyhiinvaellus raviväen eldoradoon oli mennyt puihin, kun taulu ei tarkkuusammunnassa tippunut eikä kuntoisuuslomaa herunut.
Kun koitti vuosi 2001, kaksoistornit sortuivat Amerikassa ja Suomen Turussa juostiin Kuninkuusravit. Santeri Dahlian kuninkuus oli sen verran riemastuttava tapaus, että sitä piti juhlistaa Börssin pöheikössä maanantaihin asti. Myös Aki-Petteri Berg liittyi mukaan kemuihin, näin ainakin muistelen. Tai sitten kyseessä oli joku toinen turski turkulainen.
Vuonna 2004 sain kunnian selostaa ensimmäiset Kuninkuusravini. Aurinko porotti Rovaniemellä armottomasti kaksi päivää, ja muutaman neliön kokoinen selostuskoppi oli luultavasti Napapiirin kuumin paikka.
Apassi oli elämänsä vireessä, eikä Ilmajoen ihmeori antanut muille millään matkalla mitään mahdollisuuksia. Tammapuolella dominoi Korpilahden kojootti V.H. Suvitar. Sen kannattajat riemastuttivat lämpöhalvauksen partaalla ollutta äänityöläistä napakoilla iskulauseillaan: ”Askel aerodynaaminen ja katse kärpäsen on tämän kaksinkertaisen kuningattaren”.
Vuosi eteenpäin, ja olin taas selostuskopissa, tällä kertaa helteeseen henkilökohtaisella tuulettimella varautuneena. Jännitys oli ankara, enkä siirrettävää autoa kuuluttaessani huomannut, että kyseessä on oma menopeli. Asiasta vasta kolmatta kertaa huomauttaessani ja tapauksen kiireellisyyttä uhkauksella ”jos ei auto siirry, niin se siirretään” alleviivattuani tajusin rekistenumeron tutuksi.
* * *
Santeri Dahlian trilogia täydentyi Seinäjoella ikimuistoisella tavalla. Milia venytti kuningattareksi, kun Hymyhuuli karisi päätösmatkalla kauas kulisseihin.
Kun Kuninkuusravit saapuivat 17 vuoden tauon jälkeen Jyväskylään, oli elämään tullut sitten viime kerran pysyvyyttä. Mukana oli vaimo ja pieni esikoistytär. Kuninkuustaistossa nähtiin Killerin trilleri. Saran Salama iski kolmanteen kuninkuuteensa niukasti ennen Lumijoen liinaharjaa Aurausta.
Velin Vinke oli kuningatar – monille myös sydämien sellainen. Sympaattisen Aarne ”Pappa” Halla-Ahon silmäterää taiten ajanut Antti Teivainen ohjasti jo seitsemännen seppeleensä kuningatarkisasta.
Vuonna 2014 koko maailma karppasi. En lähtenyt hullutukseen mukaan, vaan pysyin proteiinia ja pottua -linjalla. Porin väliyön juhlien äyriäiskimara maistui kirpeältä, mutta tarjoilija selitti sen johtuvan annoksen aatelointiin käytetystä tryffeliöljystä. Keskivaikea ruokamyrkytys kuitenkin kieli, että kirpeys oli peräisin jostain aivan muualta kuin öljypullosta.
Mokomanin kuningatar-titteli hullaannutti Haapajärven. Pikkumusta Köppinen kesytti muut tahdonvoimallaan ja vei kuninkuuden Stadin tuntumaan.
* * *
“Missä olit kun ravikuningatar ja -kuningas seppelöitiin vuonna 2017?”, tulee joku kenties joskus kysymään. Voin tuolloin vastata: ”Vermossa, tapahtumien ytimessä, jakamassa sen suurenmoisen hetken muiden raviharrastajien kanssa”.
Tällä viikolla täyttyy jälleen raviväen vuosikierto. Vermossa syntyy uusia muistoja ja tarinoita. Osa niistä kauniita, osa taas katkeransuloisia. Kaikki kuitenkin elämisen arvoisia.
Raviurheilu on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.