Riitta menetti äitinsä syövälle muutamassa kuukaudessa, mutta haluaa jakaa sydämelliset kiitokset saattohoidolle: "Heillä oli aina aikaa myös omaisille"

Riitta Tattari kertoo, että Kaarina-äidin syöpädiagnoosi syksyllä tuli kaikille yllätyksenä.

– Hän oli erinomaisessa kunnossa 81-vuotiaaksi, urheili ja oli aktiivinen. Syöpädiagnoosin antanut lääkärikin sanoi, että hän vaikuttaa kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta, Riitta kertoo.

Äidille ehdittiin antaa kerran sytostaattihoitoa, mutta sitten vointi huononi niin, että hänen piti jäädä sairaalaan osastolle.

– Lääkäri sai suostutella äidin jäämään. Äiti oli alzheimeria sairastavan isäni omaishoitaja, ja oli sitä mieltä, ettei hänellä ole aikaa jäädä sairaalaan, kun isää pitää hoitaa.

"Aikaa ei ole kauan"

Lääkäri kertoi lapsille, että elinaikaa ei ole enää kauan. Peijaksen sairaalasta äiti siirrettiin saattohoitoon terveyskeskussairaala Katriinaan, osastolle 5. Riitta kertoo huomanneensa pian, että se oli hyvä ratkaisu, vaikka aluksi pelottikin.

– Äidin vointi koheni jo muutamassa päivässä. Osaaminen on Katriinan sairaalassa omaa luokkaansa. He osaavat auttaa potilasta sekä henkisessä että fyysisessä kivussa. Hän sai riittävästi lääkettä ja olo oli muutamassa päivässä selvästi parempi. 

Vointi parani siinä määrin, että äiti pääsi kotiinkin välillä, ja pystyi pisimmillään olemaan kotona jopa kolme viikkoa. Riitta asui äidin ja isän kotona, jossa Peijaksen kotisairaala-yksikön henkilökunta kävi hoitamassa äitiä. Kipulääkettä annettiin jatkuvasti kipupumpulla.

– Äiti voi niin älyttömän hyvin, että hän itse kysyi jopa, että onko syöpädiagnoosi sittenkään oikea, että voisiko sen vielä tarkistaa.

Hyviä hetkiä sairaalassa

Kun Riitan äiti kaatui kotona yhtenä yönä, päätettiin, että hänen täytyy palata takaisin Katriinan sairaalaan. Riitta vietti äidin kanssa sairaalassa päiviä ja myös öitä. Vaikka viimeiset kuukaudet olivat raskaita monin tavoin, oli äidillä ja tyttärellä sairaalassa monta hyvää hetkeä.

– Äiti harrasti runonlausumista ja sairaalan sängystäkin hän lausui minulle ja hoitajille. Välillä tilasimme sairaalaan sushia ja muita äidin herkkuja, Riitta kertoo.

Riitta kertoo halunneensa ehdottomasti olla se, joka on sisaruksista kaikkein tiiviimmin mukana äidin saattohoidossa muun muassa siksi, että Riitan lapset ovat jo aikuisia, kun taas muilla sisaruksilla on pieniä lapsia. Hänellä oli myös alusta asti vahva tunne, että hänen täytyi pysyä äidin vierellä.

– Lupasin äidille, että kuljen tämän matkan hänen rinnallaan. Hän kysyi, että pitäisikö minun kuitenkin ottaa enemmän koppia omasta elämästäni. Kysyin, että mitä hän olisi tehnyt, jos minä olisin ollut hänen tilallaan, ja hän sanoi, että samalla lailla. Asiasta ei tarvinnut sen enempää puhua.

Kuolemasta puhuminen vaikeaa

Riitta kiittelee Vantaan sairaanhoidon tehneen omalta osaltaan viimeiset kuukaudet mahdollisimman kivuttomaksi sekä fyysisesti että henkisesti.

– Sanoin hoitajille, että kirjoitan heille kiitoskirjeen, mutta vielä en ole jaksanut. Sekä Katriinan sairaala että kotisairaanhoito jaksoivat aina kysyä myös meidän omaisten jaksamisesta – heillä oli aina aikaa. Ja jos halusi puhua lääkärin kanssa mistä tahansa aiheesta, niin se onnistui aina.

Vaikka Riitta ja äiti viettivät viimeiset kuukaudet tiiviisti yhdessä, oli kuolemasta puhuminen kuitenkin vaikeaa.

– Minä olisin ollut valmis puhumaan kuolemasta ja siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu, mutta äiti ei halunnut puhua siitä minun – eikä kenenkään muunkaan kanssa. Sanoin hoitajillekin, etteivät puhu asiasta, ettei äiti ahdistu lisää.

Riitta vietti usein myös öitä sairaalassa.

– Äitini kanssa en voinut puhua kuolemasta, mutta hoitajien kanssa meillä oli lukuisia syvällisiä ja hyviä keskusteluja, erityisesti öisin.