Saksassa kärkipoliitikot ja johtavat virkamiehet ovat vanhojen traumojen vuoksi erityissuojeluksessa. 1970-luvun poliitiset murhat ja 90-luvun murhayritykset muistetaan edelleen liiankin hyvin.
Liittokansleri Angela Merkel ilman turvamies ja –naisarmeijaa on harvinainen, mutta ei kuitenkaan täysin pois suljettu näky Saksassa.
Vajaa viikko sitten illastin tuiki tavallisessa aasialaisravintolassa Berliinin ydinkeskustassa. Ravintolan tekee poikkeukselliseksi vain se, että liittokansleri Merkelin yksityisasunto on naapurissa.
Alkuillasta monelta turistilta meni dim sum väärään kurkkuun, kun liittokansleri itse pelmahti ravintolaan neuvottelemaan muutamien avainpoliitikkojen kanssa. Asialistalla oli epäilemättä silloin ajankohtainen Kreikka-äänestys liittopäivillä. Turvamiehiä oli toki kolme mukana, mutta tunnelma pysyi rauhallisena ja leppoisan oloiset ”gorillat” saivat keskittyä nauttimaan omista illallisistaan.
Kaikki viittasi siihen, että Merkel on ravintolan kanta-asiakas. Yleensä kanta-asiakkaat saavat Saksassa erityiskohtelun. Ilmeisesti liittokansleri itse halusi, ettei ravintola tee asiasta turhaa numeroa. Turvamiehet olivat kaikesta päätellen saaneet saman evästyksen.
Ajat ovat muuttuneet
Harva suomalainen Berliini-turisti tietää, että Merkel asuu nykyisen puolisonsa Joachim Sauerin kanssa kuuluisaa Museumsinseliä vastapäätää. Talon ovipielessä lukee Sauer ja sitä vartioidaan, mutta hyvin huomaamattomasti.
Tiettävästi Merkel on itse halunnut näin. Esimerkiksi Helmut Kohlin kuuluisaa taloa Ludwighafenin Oggersheimissa vartioitiin suorastaan hermeettisesti myös vuosia sen jälkeen, kun Saksat yhdistänyt mahtimies luopui vallasta.
Kohlin seuraaja Gerhard Schröder pyrki aina elämään kotikonnuillaan Hannoverissa normaalia siviilielämää. Schröderin kotia vartioitiin, mutta samalla tavalla huomaamattomasti kuin Saksan nykyisen mahtinaisen omaa residenssiä Berliinissä.
RAF hyvässä muistissa
Saksalaisilla on karvaita kokemuksia poliittisista murhista. 1970-luvulla RAF eli punainen armeijakunta herätti pelkoa ja käynnisti sisäisestä turvallisuudesta kiivaan keskustelun, jota käydään edelleen.
RAF murhasi muiden muassa valtakunnansyyttäjä Siegfrid Bubackin, Deutsche Bankin johtokunnan puheenjohtaja Jürgen Ponton ja työnantajien keskusjärjestön puheenjohtaja Hanns Martin Schleyerin. Kaikki attentaatit tapahtuivat vuonna 1977, joka on yksi Saksan lähihistorian mustista virstanpylväistä. Erityisesti Bubackin murhaa on puitu aivan viime vuosiin asti.
Vuosi 1990 on historiallinen Saksojen yhdistymisen vuoksi, mutta se muistetaan myös dramaattisista poliitikkoja vastaan tehdyistä iskuista.
Huhtikuussa 1990 sosiaalidemokraattien kansleriehdokas Oskar Lafontaine sai vaalitilaisuuden päätteeksi puukon kurkkuunsa. Tekijä oli häiriintynyt nainen. Demaripoliitikon menehtyminen oli millistä kiinni. Sittemmin Lafontaine muistetaaan Gerhard Schröderin punavihreän hallituksen ensimmäisenä valtiovarainministerinä ja uuden vasemmistopuolueen kiisteltynä perustajana.
Lokakuussa 1990 silloista sisäministeriä ja nykyistä valtiovarainministeri Wolfgang Schäublea kohti ammuttiin kaksi laukausta niin ikään vaalitilaisuudessa. Toinen luodeista osui leukaan ja toinen selkäytimeen. Schäuble selvisi hengissä, mutta joutui loppuiäkseen pyörätuoliin.
Sekä Lafontaine että Schäuble jatkoivat poliittista uraansa ja jatkavat edelleen. Molempien iskujen jälkeen turvallisuustoimia johtavien poliitikkojen ja myös yritysjohtajien ympärillä lisättiin huomattavasti samaan tapaan kuin synkällä 70-luvulla. Esimerkiksi 90-luvulla Kohlin hallituksessa istunut valtiovarainministeri Theo Waigel kulki turvamiehet perässään vielä vuosia sen jälkeen, kun hän jätti aktiivipolitiikan.
Viimeksi kuluneet 25 vuotta ovat olleet suhteellisen rauhallisia. Poliitikkojen turvallisuudesta huolehditaan taas paljon matalammalla profiililla kuin 1990-luvulla. Yksi syy tähän on myös se, ettei Saksassa ole nähty samanlaisia dramaattisia terro-iskuja kuin esimerkiksi USA:ssa, Britanniassa, Ranskassa tai Espanjassa.