Juuso Niemisen, 39, valmennusura oli lupaavassa nosteessa, kun hän pääsi nuorten maajoukkuekuvioihin. Nieminen oli voittamassa HPK:n valmennustiimissä SM-liigan mestaruuden 2019. Elämä ei kuitenkaan tuntunut hyvältä, ja hän hylkäsi rakastamansa lajin. Niemisen mielestä jääkiekon lajikulttuurissa olisi paljon korjattavaa.
LUE MYÖS: Sihvonen: SM-liigan suurseura on aiheuttanut ongelmansa itse – "Pelaajien taidot riittäisivät mihin tahansa"
HPK:n Markus Nenonen iskee ratkaisevan jatkoaikamaalin Raksilan jäähallissa kotijoukkue Kärppien verkkoon. Varusteet lentävät ilmaan, juhlat alkavat.
HPK:n apuvalmentaja Juuso Nieminen tuulettaa ahtaassa mediakopissa ja ryntää joukkueen pariin alas jäälle.
Tätä hetkeä valmentajat tavoittelevat. Tässä on kovan työn tulos, kaiken täyttymys, voitonriemu. Hetki, jonka eteen on vuodatettu tuskanhikeä, pidetty pitkiä videopalavereita ja vietetty unettomia öitä.
Nieminen saa vastaanottaa lukuisia onnitteluja kotikaupungissaan Turussa. Jotenkin nekään eivät lämmitä, vähän jopa ärsyttävät.
Hän hypistelee kultamitalia, päässä pyörii isoja ajatuksia.
Onko tämä kaikki sittenkään sen arvoista?
– Ajattelin, että muutaman viikon päästä mestaruudesta sama homma taas jatkuu. Tämä mitali ei ole ainakaan minulle se kiihoke. En ole valmis heivaamaan arvojani ja raivaamaan asemaa kyynärpäätaktiikalla, Nieminen tiivistää kevään 2019 tunnot.
Juttu jatkuu kuvan alla
Juuso Niemisen arkirytmi muuttui merkittävästi, kun jääkiekkovalmentajan työt jäivät taakse.
Askarteluhommat saivat jäädä
Nieminen ylsi pelaajana nuorten divaritasolle, mutta valmennus alkoi kiinnostaa jo varhain. Paljon enemmän kuin koulun penkillä istuminen.
Nieminen valmensi TPS:n junnuissa ja työskenteli samalla koulussa henkilökohtaisena avustajana. Hän löysi itsensä askartelemasta koulunkäyntiavustajana ja päätti lopettaa työt kesken koulupäivän. Nieminen oli 24-vuotias.
Nieminen heittäytyi ”tyhjän päälle” ja luotti siihen, että valmennusura kantaa. Hän eteni C-nuorista porras kerrallaan ja otti vastaan 2011 TPS:n A-nuorten päävalmentajan tehtävän.
Alku ei ollut helppo, sillä päätoimisuus ei tarkoita välttämättä sitä, että siitä maksetaan päätoimisen palkkaa. Nieminen kaapi pelimatkoilta yli jääneet ruuat omiin purkkeihin ja söi siitä seuraavan viikon.
Nieminen nautti valmennustyöstä, mutta päivät venyivät 12-tuntisiksi, kun koutsaamisen lisäksi aikaa kului seuran muuhun seuran kehittämistyöhön.
Sosiaalinen elämä jäi rajalliseksi, kun vapaahetket osuivat päiviin, jolloin kaverit olivat töissä.
– Turkuhallin valmentajakopissa ei ole edes yhtään ikkunaa. Myöhemmin aloin arvostaa sitä, että valmentajan työtiloista näkee ulos.
Ensimmäiset uupumuksen oireet tulivat kaudella 2011–12, kun Nieminen oli mukana Tshekeissä 19-vuotiaiden maajoukkueen turnauksessa.
– Halusin vain nukkua kaikki vapaahetket. Silloin ajattelin, että kaikki ei ole kohdallaan.
Mitä tapahtuu, kun valmentaja kääntää selän?
Nieminen istuu kauppakeskus Myllyssä sijaitsevassa ruokaravintolassa ja kertaa valmennusuraansa. Vaikka kaikki on nyt taakse jäänyttä elämää ja nuoruuden isosta haaveesta ei kasvanutkaan elinikäistä ammattia, puheesta on vaikea löytää katkeruutta.
Niemisen käsien läpi meni TPS:n 1992–96 ikäluokat. Valmennuksessa oli Mikko Rantasen, Rasmus Ristolaisen ja Artturi Lehkosen tasoisia helmiä.
Vaikka Nieminen nautti sinänsä valmentamisesta, taustalla oli kaiken aikaa outo tunne. Aivan kuin hän olisi ajatuksineen väärässä paikassa.
Niemisen johtoajatuksena oli saada pelaajat innostumaan harjoittelusta, saada heidät motivoitumaan niin, ettei toimintaan tarvitse ”pakottaa”.
– Lajin ja seuran harjoittelukulttuuri oli perustunut vahvaan valvontaan ja kontrolliin, jolloin pelaajille rakentui kuva, että he harjoittelevat valmentajan takia. Halusin nähdä asian niin, että sillä on merkitystä, mitä tapahtuu kun valmentaja kääntää selkänsä. Kun pelaaja oivaltaa ja syttyy itse tiettyihin asioin, silloin oppimista on päässyt syntymään.
Nieminen sai valmennettavakseen 1999 syntyneiden ikäluokan maajoukkueen, jonka hän vei 16-vuotiaiden maajoukkueista nuorten MM-kisoihin asti. Suomalaisia varattiin vuoden 2017 NHL-draftissa kaikkiaan ennätykselliset 23.
Juttu jatkuu kuvan alla
Juuso Nieminen opasti tulevia NHL-pelaajia Miro Heiskasta ja Urho Vaakanaista nuorten MM-kisojen Venäjä-ottelussa vuonna 2017.
Pelaajien oma ajattelu kunniaan
Jääkiekkoyhteisö on hyvin homogeenista. Asiat tehdään ennakkoon sovitulla tavalla, ulkoa tungettuna. Ruokailuun kävellään jonossa, kaikkien lippis samaan suuntaan käännettynä.
Kuri ja järjestys, ne ovat olleet perinteiset jääkiekkojoukkueen rakennuspalikat.
Mutta missä kulkee se piste, jolloin ulkoa annetut raamit syövät liikaa luovuutta ja omaa ajattelua? Miten säilyttää joukkueena tekemisen ja pelamisen ydin, eli yhteiset tavoitteet ja yhteiset tavat toimia samalla kun yksilön omalle luovuudelle ja omalle ajattelulle annetaan tilaa?
Nieminen ajoi nuorten maajoukkueeseen ennennäkemätöntä toimintatapaa, jossa pelaajat yritettiin saada itse oivaltamaan asioita. Esimerkiksi päiväohjelmassa ensimmäinen merkintä saattoi olla palaveri. Herätystä ja aamupalaa ei ollut merkitty erikseen.
Joskus saattoi käydä niin, että jossain huoneessa paloi valo pitkään, kun pelaajat pelasivat korttia. Jos seuraavana päivänä luistin ei kulkenut, alkoi valmennus käydä läpi, että mistä se saattoi johtua.
– Kun fiksuimmat tekevät asiat, he saavat nopeasti muiden kunnioituksen. Sitten syntyykin jo esimerkki ja uusi vaatimustaso. Tarkoituksena olisi, että valmentajat eivät valvo pelaajia.
Nieminen ottaa esille junioripelaajan koko kaaren. Kun lapsi alkaa pelata, tärkeimpiä asioita on saada joukkuekaverien hyväksyntä. Sen jälkeen hän huomaa, että valmentaja on tärkeä ja alkaa tehdä asioita hänen hyväkseen. Myöhemmin kuvioihin tulevat mukaan yhä enemmän vanhemmat, media ja agentit.
Tärkein, eli pelaajan oma identiteetti ja omat ajatusmaailma ei välttämättä kehity, kun ympärillä on vain joukko kuoria.
Kuinka moni nuori pelaaja oikeasti osaa muodostaa omia mielipiteitä ja tietää, kuka hän oikeasti on? Vai toisteleeko hän vain ulkoa annettuja muiden näkemyksiä?
– Kun pelaajalta kysytään tavoitteita, hänen pitää vastata NHL. Kuinka moni uskaltaa sanoa, että hän haluaisi olla oikeasti huilunsoittaja?
Näytöt pitää antaa syksyllä
Valmentajan työ on jatkuvaa kamppailua omasta asemasta. Seuraavan vuoden pestit jaetaan jo edellisen kauden syksyllä.
Nieminen sai huomata sen syklin vaativuuden, kun TPS:n johto oli vihjannut SM-liigajoukkueen apuvalmentajan paikasta kaudelle 2017–18. Tilanne muuttuikin, kun uransa lopettanut Sami Salo haluttiin ajaa sisään valmennustehtäviin.
Nieminen otti vastaan tarjotun A-nuorten päävalmentajan tehtävän ja luotti johdon alustavaan ajatukseen siitä, että seuraavalla kaudella avautuisi paikka edustukseen.
Nieminen sai käsiinsä uusia A-junnupelaajia, jotka olivat tulleet täysin erilaisesta valmennuskulttuurista.
– Valmentajan ei mielestäni kuulu ottaa pelaajia reppuselkään. Minulta odotettiin, että otan roolia ja alan räyhätä pelaajille.
– En halua pakottaa joukkueen peliä heti syksyllä, jolloin taas pitäisi antaa näytöt seuraavalle kaudelle. Uskon siihen, että uuden joukkueen toiminta alkaa loksahtaa kohdalleen tammi-helmikuussa, ja sitä kautta parantuu pelikin.
Ei avautunut paikkaa seuraavalla kaudella SM-liigassa. Eikä enää TPS:n A-nuorissakaan.
Mukaan HPK:n mestaruusjunaan
HPK:n Antti Pennanen vinkkasi vanhalle kurssikaverilleen avoimena olevasta A-nuorten valmentajanapaikasta, jonka Nieminen sai. Kun A-nuorten kausi päättyi, Pennanen pyysi mukaan edustuksen valmennustiimin avuksi – kultaisin seurauksin.
– Pudotuspelijunaan hyppääminen oli kyllä kokonaisuutena siisti kokemus.
Seuraava kausi kului SM-liigajoukkueen valmennuksen kiinteänä osana. Sen aikana kypsyi kuitenkin päätös siitä, että jääkiekkovalmennus saisi loppua.
Se oli kova ratkaisu mieheltä, joka oli viettänyt 31 vuotta jäähalleissa.
– Halusin kokea mitä muuta maailmalla on tarjottavaa.
Nieminen tiesi, että hän haluaa edelleen valmentaa, mutta jääkiekko ei enää toimisi kehyksenä.
Ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi kouluttautunut Nieminen tekee valmennuksia yritysten ja seurojen esimiehille. Samaan aikaan hän on pääosakkaana yrityksessä, joka auttaa asiakkaita käyttämään dataa kehittämisen ja johtamisen apuna. Kohderyhmänä ovat olleet urheiluseurat ja kunnat.
– Ajattelin, että nyt minulla on viikonloput ja illat aikaa tehdä muutakin kuin olla hallissa. No, sitten tuli korona, Nieminen naurahtaa.
Valmentajat yrittävät kampittaa toisiaan
Nieminen ei halua tölviä liikaa lajia, joka on antanut hänelle paljon hienoja asioita elämässä. Irtautumisen jälkeen hänelle on kirkastunut miten lajikulttuuria saisi kehitettyä.
Iso ongelmakohta on hänen mukaansa valmentajien valmentamisessa.
Seurojen valmennuspäälliköt ja urheilujohtajat ovat usein vanhoja valmentajia, jotka unohtavat periaatteensa uudessa tehtävässä. He alkavat johtaa, kun alaisia pitäisi valmentaa ja nähdä heidät kokonaisvaltaisesti ihmisinä.
– Minulle ei tullut koskaan sellaista oloa, että olisin jossain päävalmentajien tiimissä ja meillä olisi yhteiset tavoitteet. Päinvastoin saman seuran valmentajat kilpailevat keskenään ja yrittävät kampittaa toisiaan.
Poikkeuksena Nieminen mainitsee Rauli Uraman vetämän maajoukkuevalmentajien ryhmän.
– Siinä tehtiin hommia yhdessä päävalmentajien kesken, jaettiin tietoa, tsempattiin ja haluttiin kaikkea hyvää muille. Urama valmensi meitä tiiminä ja yksilöinä.
Juttu jatkuu kuvan alla
Juuso Niemisnen ei enää päivystä jääkiekkokaukalon laidalla. Nyt on mahdollisuus nähdä maailmaa laajemmin.
Ei enää aamuyön heräämisiä
Jos Nieminen hyppäisi nyt takaisin jääkiekkovalmennukseen, hän saattaisi olla työssään parempi kuin aiemmin, koska hän on nähnyt elämää uudelta kantilta.
Enää ei Nieminen ajattele työtä viimeisenä, kun hän menee nukkumaan. Eikä hän herää viiden aikaan aamuyöllä, kun alitajunta on työstänyt ratkaisun joukkuetta riivaavaan kokoonpano-ongelmaan.
Näillä näkymin paluuta ei tule, vaikka nykyisestä elämäntyylistä puuttuu jääkiekkoon kuuluva jännitys.
– On tämä vaatinut sen rehellistä hyväksymistä, että unelmani ei ole enää olemassa. Unelmat voi muuttua, kun oppii tuntemaan itseään ja kasvaa.