Taija Koskinen menetti poikansa Wiljamin ainoastaan neljää päivää pojan syntymän jälkeen. Hän kirjasi kaikki kipeät muistot päiväkirjaan, jonka ääreen palasi 18 vuotta tragedian jälkeen.
Siinä se on. Taija Koskinen pitää käsissään Marimekon unikoilla koristeltua muistikirjaa, jonka kansien väliin hän on kirjannut elämänsä kipeimpien päivien muistot. Hetket, joihin palaaminen 18 vuoden jälkeenkin repii sydäntä ja tuo kyyneleet silmiin.
– Se tunne ei näinä vuosina ole muuttunut yhtään miksikään. Hän on yksi meidän pojista. Keskimmäinen poika, joka ei istu jouluna pöydässä.
Taijan ja Jarin toinen lapsi syntyi 16 viikkoa etuajassa kesäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2006. Neljän päivän aikana pari kävi läpi tunteiden koko kirjon: ilon pilkahduksen, pettymyksen, toivon, häpeän, surun ja tuskan.
Taija kirjasi tapahtumat ja ajatuksensa muistivihkoon, sillä pelkäsi, että unohtaa kaiken ja sen kautta myös pienen poikansa. Vuosien saatossa on käynyt selväksi, ettei niin voi käydä.
Aivan liian aikaisin
Vuonna 2006 Taija odotti toista lastaan. Jo raskausajan alussa Taijalla oli tunne, ettei kaikki ollut hyvin. Tutkimuksissa ei löytynyt mitään hälyttävää, kunnes viikolla 19 alkoi verenvuoto. Istukan reuna oli hieman irti.
Viikolla 23 Taija meni Naistenklinikalle tarkistukseen, jossa huomattiin, että synnytys oli käynnistymässä.
– Se ei tietenkään siinä vaiheessa ollut hyvä juttu, koska viikkoja oli aivan liian vähän.
Heräsin 02.30 kauheaan alavatsakipuun ja soitin hoitajan paikalle. Ilmeisesti hoitaja näki naamastani, että nyt tosiaan sattuu, sillä hän soitti heti lääkärin paikalle. Lääkärin tulo tuntui kestävän ikuisuuksia, vaikka tuskin oikeasti kesti kovin montaa minuuttia.
Minut vietiin sängyllä ultraushuoneeseen, jossa lääkäri teki ensin alatietutkimuksen ja tokaisi “asia on ihan selvä”. Mietin siinä mielessäni, että miten niin selvä, mutta en saanut kysymystä muodostettua huulilta ulos, osin kivun ja osin sen takia, että lääkäri aloitti ultraamaan. Halusin vain kipeästi tietää, onko lapseni elossa.
Kivut jatkuivat aaltomaisina ja kovina, eikä lääkäri löytänyt niille mitään selkeää syytä. Taija kiidätettiin leikkaukseen samaan aikaan, kun Jari saapui sairaalaan.
Wiljami syntyi 30.6. klo 4.11. Perheen onneksi pikkukeskosena syntynyt poika parkaisi, mikä antoi toivoa.
Olenko huono äiti?
Taija oli nähnyt ainoastaan vilauksen pikkuruisesta pojastaan, sillä leikkauksen jälkeen Wiljami vietiin teho-osastolle ja Taija lepäämään heräämöön.
Taijan elimistö oli tulehdustilassa ja tulehdusarvot korkealla, eikä hän päässyt heti katsomaan Wiljamia. Huoli ja häpeä valtasivat mielen.
Ajattelin, että kaikki ne hoitajat pitivät minua minua huonona äitinä, kun en pystynyt parempaan. Kuvittelin heidän pitävän minua säälittävänä. Olin saattanut lapseni maailmaan ennen aikojaan, enkä edes pystynyt olemaan hänen vierellään pidempään. Mutta jäämistä vastaan taisteli kipu ja heikotus. Lisäksi minua pelotti... ihan kaikki.
Kun tulehdus helpotti, Taija ja Jari menivät yhdessä katsomaan Wiljamia. Hoitaja kertoi Taijalle kärsivällisesti Wiljamin tilasta ja kaikista laitteista. Näky teki surulliseksi, vaikka pari olikin onnellinen, että poika oli elossa.
Wiljami oli niin heikko, ettei häntä saanut silittää. Ainoastaan kevyesti koskettaa.
Pari kävi Wiljamin luona useita kertoja. Aina, kun se oli mahdollista ja Taijan vointi antoi myöten.
Kolmantena päivänä lääkäri pyysi pariskunnan syrjemmälle kertoakseen huonoja uutisia. Wiljamin uusista magneettikuvista oli selvinnyt, että aivoverenvuoto oli luultua suurempi.
Tieto oli musertava, mutta lääkärin mukaan toivoa oli vielä.
Seuraavana aamuna Taijan puhelin soi. Jari soitti.
Jo ensimmäisestä sanasta kuulin, ettei mikään ollut hyvin ja se kahden sanan lause soi korvissani vieläkin. “Lääkäri soitti”. Tiesin sillä sekunnilla, että peli oli menetetty.
Itku ja huuto sekoittuivat yhdeksi mytyksi, joka lopulta hiljeni vaimeaksi itkuksi jossa kyyneleet vaan valuivat ja valuivat.
Mitään ei ollut enää tehtävissä.
Kirjoittaminen auttoi
Keittiön pöydällä on pieni peitto, papin muistopuhe ja tuttipullo. Taijan ja Jarin luokse kylään on tullut perheen vertaistukihenkilö Sari Ullvén, joka tietää tasan tarkkaan sen surun, mitä perhe on kokenut.
Sarillakin on mukana laatikko, joka on täynnä muistoja. Sari menetti esikoiskaksosensa kohtutulehduksen seurauksena.
Lue myös: Sari menetti kaksospoikansa: "Miksi te ette voineet elää?"
Niin kuin Taija myös Sari on kirjannut kipeimmät muistonsa vihkoon.
– Olen miettinyt, miten pystyin kirjoittamaan niin paljon. Luulen, että se on ollut joku sellainen prosessi. Kun kirjoitat sitä tapahtumakulkua, järkeistät samalla kaiken itsellesi, Sari kertoo Taijalle.
– Minä taas ajattelin, että en kuitenkaan myöhemmin muistaisi, mitä tapahtui. On pakko kirjoittaa ne tapahtumat ylös, että en vääristelisi asioita, Taija jatkaa.
"Toivotin hyvää matkaa ja kaunista unta"
Taija ei ole unohtanut Wiljamia ja viimeisiä hetkiä. Muistivihkon sanat palauttavat vuosien takaiset hetket edelleen elävinä.
Jari haki pyörätuolin ja lähdimme hitaasti kohti elämämme raskainta tehtävää. Jokainen liikahdus kohti lastenklinikkaa vei Wiljamia lähemmäs kuolemaa.
Taija ja Jari toivoivat, että pappi tulisi pikaisesti paikalle, jotta Wiljami saisi nimen. Pappi piti puheen, josta Taija ei muista sanaakaan. Hän keskittyi pieneen poikaansa ja viimeisiin hengenvetoihin ja hyvästeihin.
Siinä hän makasi lämpöisenä, pehmeänä ja hyvältä tuoksuvana.
Minä itkin ja lauloin, itkin ja juttelin. Kerroimme Wiljamille kodista ja Lucasta. Siitä, millaista kotona olisi ollut. Kaipauksesta ja surusta, joka meitä odotti muutaman hengenvedon päässä.
Aina välillä Wiljami veti henkeä ja jokaisella hengenvedolla mina hiljaa huusin: "Ettekö te nyt näe, kuinka sitkeä hän on, kuinka kovasti hän taistelee? Laittakaa nyt ne letkut takaisin kiinni!"
Ja samalla me Jarin kanssa vain rauhoittelimme Wiljamia sanoen: “Luovuta rakas jo, päästä irti”Hyvästelin lapseni, toivotin hyvää matkaa ja kaunista unta. Wiljami oli nukahtanut ikiuneen minun laulaessani suojelusenkeliä hänen kädestä kiinni pitäen lapseni sirityi paikkaan, jossa ei ole kipua, eikä surua. Siellä hän minua odottaa.
Matka takaisin Naistenklinikalle lukeutuu niihin, mistä en muista mitään, en sanaakaan, vain sen, että minusta tuntui, että kaikki ne ihmiset, jotka tulivat vastaan... aivan kun he olisivat tienneet Wiljamin kuolemasta, aivan, kun edellämme olisi kävellyt joku, joka sanoi heille: “Katsokaa heidän lapsi kuoli”.
Kun menimme takaisin osastolle, minusta tuntui, että mina kuolen. Minä kuolen tänne itsekin, jos en pääse heti pois.
Ensiapuna suruun tarjottiin sairaalateologin kanssa keskustelua. Se ei kuitenkaan helpottanut, vaan oikeastaan pahensi tuskaa. Taija ei halunnut kuulla "jeesustelua" siitä, kuinka kaikella on tarkoituksensa.
– Mikään tarkoitus ei ole niin iso, että se oikeuttaa, että lapsi kuolee. Sellaista tarkoitusta tässä maailmassa ei ole.
Taija ei muista tarkalleen, mistä sai kuulla lapsensa menettäneille vertaistukea tarjoavasta Käpy ry:stä, mutta uskoo sen olleen jo sairaalassa.
– Muistan, että sanoin, että en saa itse soitettua, että voisiko heiltä pyytää, että soittaa, Taija muistelee.
Sari sai soiton, jossa kysyttiin, olisiko hän valmis ryhtymään vertaistukihenkilöksi lapsensa samoilla raskausviikoilla menettäneelle äidille. Sari pohti hetken, vaikka tiesi vastauksen.
– Ajattelin, että olen saanut itse niin paljon tukea, että minun on pakko suostua. Ainakin voin kuunnella ja tiedän, mistä toinen puhuu, Sari muistelee.
En olekaan ainoa
Muutaman päivän päästä Sari ja Taija soittivat ensimmäisen puhelunsa. Taija kyseli, Sari kuunteli ja vastaili. Ei ollut mitään salattavaa, ei mitään sellaista, mistä ei olisi voinut puhua toiselle.
Kahden ensimmäisen vuoden aikana Sari ja Taija puhuivat paljon menetyksistään. Puhuminen auttoi kumpaakin. Nyt menetyksistä puhutaan harvemmin, vaikka poikien muistot kulkevat aina mukana.
Vertaistukiryhmissä Taija ja Jari tajusivat, kuinka moni ihminen joutuu käymään saman tuskan lävitse.
– Tuli se ymmärrys, että en ole ainoa, joka tämän tuskan kokee. Sehän on yksi sellainen voimakas tunne, että miksi juuri mulle käy näin. Sitten kun tapaa muita tajuaa, että meitähän on hirveän paljon täällä maailmassa.
Taija ei voi painottaa tarpeeksi, miten suuri merkitys vertaistuella on ollut. Sarista ja Taijasta on tullut sydänystäviä, mutta muitakin tärkeitä kohtaamisia on ollut.
– Yksi parhaimmista lääkkeistä suruun on siitä puhuminen. Se, että saan puhua Wiljamista. Se, että saan tukea muita lapsensa menettämisen eteenpäin pääsemisessä.
– Mä koen, että sillä mun surulla on tarkoitus, kun autan muita sen kokeneita.
Artikkelin kursiivilla kirjoitetut kohdat ovat suoria lainauksia Taijan päiväkirjamerkinnöistä.
Asian ytimessä.doc: Kuoleman yhdistämät
“Mikään tarkoitus ei ole niin suuri, että se voisi selittää lapsen kuoleman”
Pohjaton suru yhdisti Sarin ja Taijan. Dokumentissa he kertovat perheidensä menetyksistä ja kuinka selvisivät pahimman yli.
23:21
Voit katsoa dokumentin maksuttomilla MTV Katsomo -tunnuksilla.