Lapsensa kohtukuolemalle menettäneellä Jannalla on tärkeä viesti kaikille suomalaisille: halatkaa pieniä ihmeitänne ja arvostakaa asioita, joilla on oikeasti merkitystä.
Siitä on nyt tasan kaksi vuotta. Janna Rautiainen muistaa päivän kuitenkin kuin eilisen. Silloin Janna joutui elämän sijaan synnyttämään kuolemaa. Janna kertoo elämänsä kauheimmaista kokemuksesta Elämän mittainen taistelu -blogissaan.
”Teille on tulossa pieni tyttövauva”
Lilan odotus tuli Jannalle hieman yllätyksenä. Lasta ei ollut suunnitelmissa, joten plussan tupsahtaminen raskaustestiin aiheutti ensin pienen paniikin. Oli kuitenkin selvää, että lapsi pidettäisiin ja Janna alkoi odottaa innolla uutta tulokasta miehensä Tonin kanssa. Alkuraskaus oli täynnä henkistä myllerrystä ja Janna koki olevansa kuin 15-vuotias teinityttö hormonimyrskyissään.
– Olin ihan hirveä. Esimerkkinä, soitin jollekin ja mulle ei vastattu puhelimeen, joten heitin puhelimen osiin lattialle. Ohi kävellessä vielä potkasin sitä puhelinläjää. Nöyränä kuitenkin korjasin puhelimeni ja se toimi. Eipä toiminut kauaa. Toni sitten sano jotain, mistä sain jälleen hepulin, Janna kertoo.
Keskiraskaus sujui helpommin ja Tonin onneksi myös Jannan tunteet tasoittuivat. Raskausviikolla 20 selvisi, että perheeseen odotetaan pientä tyttöä. Janna oli uutisesta todella onnellinen, sillä hänellä oli ennestään kaksi poikaa. Onnellisuus vaihtui kuitenkin pian epätoivoksi ja valtavaksi suruksi.
”Siihen mureni koko elämäni, pieniksi pirstaleiksi lattialle”
Lila oli ollut vilkas ja hyvinvoiva vauva vatsassa. Helmikuisena iltana 21.2.2015 kaikki vaikutti vielä normaalilta. Seuraavana aamuna Janna huomasi kuitenkin jotakin erikoista ollessaan lukemassa naistentautien ja synnytesten tenttiin äitinsä luona.
– Istahdin alas ja huomasin hiljaisuuden heti. Normaalisti Lila möykkäsi heti, kun olin paikallaan. Aloin kellottamaan ja tekemään liikelaskentaa. Tunti, ei liikettä. Luin ohjeen, että liiku ja syö makeaa. Join kokista ja hyppelin hieman, menin sänkyyn kyljelleen ja tein uuden liikelaskennan. Tönin vauvan peppua. Ei mitään, täysi hiljaisuus.
Pelko alkoi vallata Jannan mieltä. Mitä jos vauvalla oli joku hätänä? Janna päätti soittaa synnytyslaitokselle ja hänet kutsuttiin heti tarkastukseen. Odottava äiti lähti matkaan yksin. Sairaalassa Janna laitettiin heti käyrille ja kätilö alkoi etsiä sydänääniä. Niitä ei kuitenkaan löytynyt. Janna neuvoi kätilölle paikan, mistä sydänäänet yleensä löytyivät.
– Sitten lopulta hiljainen pum, pum, pum. Kätilö jätti käyrät paikalleen mahani päälle ja juoksi lääkärin huoneeseen, nyt on ultrattava nopeasti. Siinä kohti ajattelin, että joko nuo ovat minun sykkeet vain tai sitten vauvalla on joku hätänä. Olin varma hätäsektiosta. Kyyneleet alkoivat valua poskia pitkin.
Lääkäri aloitti ultraamisen ja ultrasi kauan. Pitkä hiljaisuus vaikutti pahaenteiseltä. Lopulta lääkäri sanoi tilanteen olevan paha. Janna nousi ylös ja sai kysyttyä: ”Ei kai se kuollut ole?”
– Olen pahoillani, vastasi lääkäri.
– Siihen mureni koko elämäni, pieniksi pirstaleiksi lattialle. Minä säryin huutamaan, jalat menivät alta ja kaaduin lattialle ja huusin. Huusin niin kovaa ja niin paljon. Se miltä kuulostaa, kun äiti huutaa tuskaisena kuolleen lapsen perään. Rukoilin niitä tekemään sektion, elvyttämään ja lupaamaan että tämä ei ole totta. Sanokaa ettei tämä ole totta, ette te voi vaan sanoa, että mun lapsi on kuollut.
Vauva on kuollut
Janna makasi lattialla ja soitti miehelleen Tonille järkyttyneenä. Vauva on kuollut. Jannan äiti ja Toni saapuivat sairaalaan, molemmat osasivat vain itkeä järkyttyneinä.
– Oksetti, huimasi ja kuvotti. Olin pettänyt kaikki. Kroppa oli pettänyt minut. Miten? Eikö kohtu ole maailman turvallisin paikka? Miksi en pystynyt suojelemaan lastani, se on äidin tehtävä. Olisin halunnut paeta, mutta en päässyt karkuun.
Oli aika puhua käytännön asioista. Vauva olisi vielä synnytettävä maailmaan seuraavana aamuna. Jannalta kysyttiin, haluaisiko hän lähteä kahville, kävelylle tai kotiin.
– Totta kai sitä ihminen haluaa kahvitella tai käydä kävelyllä kuollut lapsi vatsassa. En halunnut mitään. Yksi olisi ollut mennä osastolle, kiitos ei. En halua mennä kuuntelemaan kun muut synnyttää elämää ja minä kuolemaa.
Janna päätti lopulta lähteä äitinsä luo yöksi, joskin yöstä tuli täysin uneton. Yöllä itkiessään, puoliksi valveunessa Janna kuuli Lila-vauvan puhuvan: ”Äiti, mulla on kaikki hyvin”. Se helpotti.
Miksi näin piti käydä?
Seuraavana aamuna oli aika palata sairaalaan. Janna osasi vain toivoa, että kello menisi ajassa taaksepäin tai kaikki olisi pahaa unta. Jannan huoneessa kävi pappia, psykiatria, lääkäriä ja hoitajaa. Tuli lippuja ja lappuja. Oli järjestettävä hautajaisetkin.
Janna sai lääkkeet ja pian kalvot puhkaistiin. Supistukset alkoivat ja Janna kuuli viereisistä huoneista monen pienen vauvan ensiparkaisut. Se sattui. Ponnistusvaihe salissa kesti vain minuutin. Lila Johanna Rautiainen syntyi ja kuoli 23.2.2015 kello 21.14, raskausviikolla 39+6.
– Pelkkä hiljaisuus, tyhjyys. Vauva nostettiin rinnalle, hän oli niin lämmin, niin kaunis ja niin oma. Oli kymmenen pientä sormea ja varvasta. Nöpönenä, ei tukkaa. Silmät oli kiinni, mutta suu hieman auki. Rauhallisen nukkuvan vauvan näköinen. Puhalsin sinuun henkeä, älä jätä meitä. Halin ja pusuttelin, isi tuuditti ja lauloi kehtolaulun. Kerroin kuinka rakastan. Vietimme tunteja vauvan kanssa.
Välillä Janna sai paniikkikohtauksia tajutessaan, ettei Lilaa voisikaan imettää ja hoitaa. Lääkkeet kuitenkin auttoivat rauhoittumaan hetkeksi. Lopulta hoitajat tulivat hakemaan Lilaa kylmiöön.
– Aamulla, kun silmät avasin, meni muutama sekunti ja kaikki paska vyöryi päälle. Sitä on lähdettävä kotiin. Ilman sinua. Miltä tuntuu jättää vauva yksin kylmiöön ja lähteä? Palata syli tyhjänä kotiin, kohdattava pojat. Sinä olet siellä yksin ja minä olen täällä yksin. Miksi näin piti käydä? Miksi näin käy kenellekään?
Kroppa huusi vauvaa
Sairaalan jälkeisistä ajoista Janna ei muista paljoa. Ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat rauhoittavien lääkkeiden avulla. Jannan kroppa huusi vauvaa ja elimistö toimi kuin synnyttäneellä äidillä.
”Rakas tyttäremme. Sinua kannoin alla sydämen, isi ja veljet kotiin odottaen. Mutta sydämes jaksoi käydä täällä vain hetkisen, jättäen jäljen ikuisen. Silloin kun lähdit, et kertonut minne nyt kun kuuntelen, sinä sanot sen – teihin jäin, sydämiin." – Jannan muistokirjoitus Lilalle.
Surun jälkeen tuli viha ja lopulta pohjaton ahdistus. Eräänä aamuna Janna ei pystynyt enää edes puhumaan, saati sitten syömään tai juomaan mitään. Yöt menivät unilääkkeiden voimalla. Mielessään Janna odotti edelleen, että Lila tulisi vielä kotiin. Lila ei kuitenkaan tullut kotiin, vaan hänen siunattiin haudan lepoon.
– Papin puheesta tai muusta en muista mitään. Lopulta pappi antoi käteeni valkoisen liinan, joka minun piti laskea lapseni naaman päälle. Ei ei ei, en halua. Nytkö näen sut viimeisen kerran, katsoin pitkään, niin pitkään etten unohda niitä kauniita kasvoja ja kerroin ikävästä ja että rakastan, niin että sattuu. Laskin liinan kasvoille.Toni laittoi arkun kannen kiinni ja se ruuvattiin umpeen. Kamalaa.
"Arjen on vain rullattava kuitenkin,vaikka kuinka sattuisi"
Nuo ajat olivat sekä Jannalle että Tonille hyvin pimeää aikaa.
– En tiedä, mistä olen saanut voimaa, että olen edes jotenkin pystynyt poikien aikana olemaan vahva. Katsoa ja tukea poikia niiden surussa. Annoin itseni surra ja itkeä sinä aikana, kun pojat olivat hoidossa. Kun pojat tulivat hoidosta kokosin itseni, edes jotenkin yritin selvitä hengenveto kerrallaan.
Janna on purkanut tuntemuksiaan ja kirjoittanut kokemuksistaan blogiinsa, jota kautta hän on saanut runsaasti vertaistukea. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin Janna työskentelee kohtukuolemien parissa vapaaehtoistyössä ja auttaa muita vanhempia.
– Vaikeimman ajan yli selvisin vertaistuen ja perheeni avulla. Sekä kirjoittamalla ja hyvin nopeasti auttamalla muita. En halua, että kukaan kärsisi yksin tällaista taakkaa. Meitä on muitakin. Niin kuin ne muut äidit kannattelivat minua, minä haluan kannatella muita. Vain vertainen ymmärtää surun jatkuvuuden ja loputtomuuden, Janna kertoo MTV Lifestylelle.
Jannan mukaan suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa ja alkaa elämään aaltoillen. Janna koki saavansa korvaamatonta tukea kätilöltä, Hyvinkään sairaalasta ja Riihimäen neuvolasta.
– Se hyvä kokemus on varmasti auttanut osansa asioiden käsittelyssä. Käymme psykoterapiassa ja se on ollut korvaamaton tuki. Terapeutti hoitaa minua ja koko perhettä. Mutta onhan sitä surussa yksinäisiä hetkiä paljon ja niinä hetkinä yleensä kirjoitan enemmän. Mies lähinnä tekee fyysisiä juttuja, urheilee ja Lilan kuollessa hakkasi jäät pihalta, kun minä olisin halunnu käpertyä sänkyyn. Mutta arjen on vain rullattava kuitenkin, vaikka kuinka sattuisi.
Janna alkoi odottaa Lilja-vauvaa kaksi kuukautta Lilan synnytyksen jälkeen. Se oli Jannalle hänen elämänsä pisimmät ja pelottavimmat yhdeksän kuukautta.
– Olihan sitä sekasin. Surin ja pelkäsin. Meidän perheellä nyt on tässä kolmen vuoden aikana ollut tosi paljon surua ja murhetta. Lilja syntyi, mutta sairastui verenmyrkytykseen 7-viikkoisena. Siinä olisi voinut käydä hullusti. Vihdoin kun sain vauvan ja uskalsin olla onnellinen, niin meinattiin sekin meiltä viedä.
Alla olevalle videolle Janna on koostanut kuvia pienestä Lila-vauvastaan. Video ei sovi herkimmille.
***
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.