Olemme nukuttaneet vauvaamme jopa pakkasella ulkona, Irakista Suomeen perheensä kanssa paennut isä kertoo naurahtaen. Mutta näin he tekivät vain pari kertaa, koska pelot ovat arpeutuneet syvälle.
Perhe ei voinut rauhoittua, kun pienokainen uinui ulkona Riuttarannan vastaanottokeskuksen pihalla. Kipeät muistot kotikaupungista Bagdadista palasivat mieleen. Mitä jos joku kaappaa lapsen?
Irakilaisen Adnanin ja Zainabin kolme lasta syntyivät Irakissa, mutta neljäs lapsi, Saif, syntyi joulukuussa Suomessa.
Tuolloin he asuivat jo Riuttarannassa Vihdissä. Saif oli vastaanottokesuksen ensimmäinen vauva – ja saattaa jäädä myös ainoaksi, sillä Maahanmuuttovirasto on päättänyt lakkauttaa vastaanottokeskuksen huhtikuussa.
Tällä hetkellä siellä asuvista naisista kolme on raskaana, mutta nähtäväksi jää, ehtiikö kukaan synnyttää ennen muuttoa muualle.
Lääkärit huolissaan raskaana olevasta äidistä
”Keskeltä varjojen, pimeiden vaarojen. Olet kohdun suojassa kulkenut uinuen. Läpi myrskyn ja tiettömyyden. Synnyit keskelle turvaa, rakkaiden ihmisten. Kaikkialla hiljaisuus kuiskaten. Olet suojassa, pikkuinen”.
Vastaanottokeskuksen runoilemista sanoista huokuu kaikki se pelko ja lohtu, mikä nivoutuu Adnanin ja Zainabin vauvaan.
Perhe oli lähtenyt Irakista pakomatkalle elokuussa. Taakse jäivät normaali elämä kotikaupungissa ja useat yhteiset retket. Se kaikki vaihtui pieneen huoneeseen keskellä vihtiläistä metsää.
Pieni Saif ei tiedä kauhuista, joiden läpi matkasi äitinsä vatsassa.
Pakomatkalla Punaisen ristin työntekijät ja lääkärit sanoivat kerta toisensa jälkeen Zainabille: Et saa kävellä näin paljoa! Et saa rehkiä näin paljoa!
Mutta perheen oli päästävä turvaan.
Suomeen päästyään Zainab pääsi heti lääkäriin ja myöhemmin neuvolaan. Raskaasta pakomatkasta huolimatta vauvalla oli kaikki hyvin. Synnytys käynnistyi joulukuussa kesken piparitalkoiden. Mukaan sairaalaan lähti isän ja äidin lisäksi vastaanottokeskuksen johtaja, Päivi Tapaninen.
"Pidin kädestä ja laskin supistuksia"
Mudiera, Päivi; johtajamme, Päivi.
Isä puhuu lämpimällä sävyllä Päivistä, joka on paljon enemmän kuin pelkkä johtaja. Hän oli isän jälkeen ensimmäinen, joka näki perheen uuden vauvan, Saifin. Hän oli se, joka isän ja äidin kanssa huusi ja itki ilosta sairaalassa. Hän on se, joka halaa, rutistaa, lohduttaa ja komentaa.
Päivi oli myös se, joka sanoi topakasti takaisin hoitajille synnytyssairaalassa, kun perhe meinattiin sinä joulukuisena päivänä lähettää takaisin. Supistukset eivät jostain syystä piirtyneet näkyviin.
– Me emme sinne metsään lähde! Päivi sanoi ja huomasi seuraavaksi pitävänsä tulevaa äitiä kädestä ja laskevansa tämän supistuksia.
Vauva syntyi suunnitellusti keisarinleikkauksella. Perheen kolmesta aiemmasta lapsesta myös kaksi oli nuorempaa olivat syntyneet leikkauksella Irakissa.
– Sanoin miehelleni synnytyssalissa, että tämä ei tunnu yhtään missään! Irakissa sektio tuntui. Ja tuntui todella pahalta, Zainab muistelee.
Suomen kansalaisuus vain poikkeustapauksissa
Vuonna 2015 syntyneistä turvapaikanhakijoiden 147 vauvasta vain neljä sai Suomen kansalaisuuden. Suomessa kansalaisuus periytyy yleensä periytysmiperiaatteella, vasta toissijaisena on syntymämaaperiaate.
Suomen kansalaisuuden voi saada, jos lapsi ei saa jostain syystä vanhemmiltaan mitään kansalaisuutta.
– Suomessa ei voi syntyä kansalaisuudettomia lapsia, sanoo maahanmuuttoviraston tulosalueen johtaja Ulla Vainikka.
Jos vanhemmilla ei esimerkiksi ole mitään papereita, eikä heidän kansalaisuuttaan voida selvittää, voi lapsi saada Suomen kansalaisuuden. Tai jos vanhemmilla on Suomessa pakolaisasema tai he ovat saaneet oleskeluluvan suojelun tarpeen perusteella, ja vanhempien kansalaisuuden saaminen vauvalle edellyttäisi vanhemmilta yhteydenottoa omaan kotimaahansa – ja jos tämä asettaa vanhemmat vaaraan – voi lapsi myös tällöin saada Suomen kansalaisuuden.
Vaikuttaako sitten vauvan saama Suomen kansalaisuus hänen vanhempiensa asemaan turvapaikanhakijoina?
– Kyllä varmasti vaikuttaa, Vainikka myöntää.
Nyt neljän kuukauden ikäinen Saif on autuaan tietämätön siitä, minkälaisten vaarojen läpi hänen äitinsä kuljetti häntä vatsassaan.
Isot sisarukset muistavat. Isä ja äiti muistavat.
Oli kesäkuu 2015. Autopommeja räjähteli Bagdadissa tuon tuosta, shiiojen ja sunnien taistelut kävivät yhä verisemmiksi. Yhtenä kesäisenä päivänä Adnanin keskimmäinen lapsi, kahdeksanvuotias Karrar, siepattiin.
Isä käveli poliisiasemalle ja vaati, että mafian on palautettava hänen poikansa. Karrar pääsi takaisin isänsä syliin.
Adnanin ääni murtuu, kun hän muistelee kesää.
– Mutta he tappoivat sen jälkeen isäni. 50-vuotiaan isäni! Adnan kertoo nyt, lähes vuotta myöhemmin Suomessa.
Adnan ei uskaltanut enää palata töihin. Hän pysytteli kotona perheensä turvana. Kuukautta myöhemmin hän päätti: heidän on paettava. Näin ei voi jatkua.
Isä vaikea päätös: Me lähdemme
Turkissa Adnan näki, kuinka ruumiita huuhtoutui rantaan. Välillä hän ajatteli, että kyllä hekin lähtevät Eurooppaan. Seuraavana hetkenä hän oli varma, ettei riskeeraisi lastensa henkeä merellä.
22 päivää isä katseli merelle. Hän pelkäsi lastensa puolesta. Miten pienet, alle kymmenvuotiaat, voisivat selvitä matkasta?
Eräänä pilkkopimeänä yönä Adnan kuitenkin kaappasi perheensä, kolme pientä lastaan ja raskaana olevan vaimonsa Zainabin, tiukkaan syleilyyn.
”Me lähdemme nyt”, hän sanoi.
Suomessa vuonna 2015 syntyneet turvapaikanhakijoiden lapset
Irak 38
Ei tiedossa 24
Afganistan 13
Kaikki yhteensä 147
Kansalaisuus kirjataan tilastoihin yleensä hakijan ilmoittaman mukaan silloin, kun hakijalla ei ole kansalaisuutta osoittavia asiakirjoja. Jos hakijan henkilöllisyys ja kansalaisuus jäävät varmistamatta, myös päätöstilastoihin kirjautuu hakijan itse ilmoittama kansalaisuus.
Lähde: Maahanmuuttovirasto
Lapselle ei löytynyt pelastusliivejä
Yönä, jolloin perhe päätti lähteä, pauhusivat Välimerellä valtavat aallot.
Salakuljettajat pakkasivat kumiveneen täyteen ihmisiä. Yhteensä veneessä oli 60 ihmistä, vaikka se oli tarkoitettu vain 30 ihmisen kuljettamiseen. Kun jokainen oli antanut 5000 euroa, salakuljettajat jättivät heidät oman onnensa nojaan.
Adnan veti hädissään perheelleen pelastusliivejä päälle veneessä. Tytär Marim, 9 ja poika Fadil, 5 saivat liivinsä. Karrarin liivejä ei löytynyt mistään.
Perhe voi pahoin. Jokainen oksensi vuorotellen, päätä huimasi. Kasvot olivat kalpeita. Adnaniakin huimasi, mutta hän ei halunnut näyttää sitä lapsilleen. Eikä Zainabille, neljännellä kuulla raskaana olevalle vaimolleen, josta hän oli huolissaan enemmän kuin mistään.
Täyteen ahdettu kumivene ajelehti valtavilla aalloilla. Kreikan raja ylitettiin, mutta yhtäkkiä veneen moottori sammui. Vene alkoi täyttyä vedellä; se ei kestänyt enää liian suurta kuormaa.
Ihmiset yrittivät epätoivoissaan lappaa vettä pois veneestä. Pilkkopimeällä merellä lähes kaikki oksensivat vuorotellen. Jokainen huusi jumalaa apuun.
Onneksi Kreikan rannikkovartioston vene huomasi merihädässä olevan kumiveneen ja poimi siellä olijat kyytiin. Pakolaiset pääsivät maihin, mutta matka oli vasta alussa.
Muistot korventavat rintaa. Adnan pyyhkii silmiään Riuttarannan vastaanottokeskuksessa. Myös äiti kuivaa kyyneleitä poskiltaan pieni neljän kuukauden ikäinen Saif sylissään.
Muistot saavat viisivuotiaan kyyneliin
Kreikan jälkeen perheen matka jatkui läpi Makedonian, Serbian ja Unkarin. Unkarin ja Itävallan rajalla iski uusi epätoivo. Sitä rajaa ei niin vaan ylitettykään.
Perhe yöpyi taivasalla Unkarin metsässä. Yhtenä yönä satoi rankasti. Tällöin salakuljettajat sanoivat Adnanille: nyt on pakko lähteä, sateella poliisi ei näe teitä. Adnan nosti kaksi laukkua olalleen, otti kädestä kiinni peloissaan olevaa pientä Fadilia ja toisella kädellä vaimoaan. Kaksi isointa lasta auttoivat isää kantamusten kanssa.
He kulkivat seitsemän tuntia sateisessa, pimeässä Unkarin metsässä. Sen jälkeen matka helpottui, ja Saksan sekä Ruotsin kautta he päätyivät lopulta Riuttarantaan, Vihtiin.
Täällä, heidän omassa huoneessaan viisivuotias Fadil-poika pyyhkii silmiään vessapaperinpalaan, kun isä kertoo matkasta. Itkuisena hän kömpii isänsä syliin, painaa pään kainaloon ja nukahtaa.
Vastaanottokeskuksessa kuusihenkisellä perheellä on huoneessaan kaksi sänkyä ja yksi kerrossänky. Vauvalle lahjoitettu sitteri on siististi yhden sängyn päädyssä.
Isä auttaa lapsenhoidossa paljon enemmän kuin aikanaan Irakissa.
Perheellä ei ole oleskelulupaa, eivätkä he näin ole vauvaperheenä oikeutettuja esimerkiksi äitiyspakkaukseen. He ovat kuitenkin saaneet lahjotuksina vaatteita, leluja ja vauvantarvikkeita, "monen äitiyspakkauksen verran".
Lapsella on vanhempiensa mukaisesti Irakin kansalaisuus. Suomessa turvapaikanhakijoille syntyvä lapsi saa vain poikkeustapauksissa Suomen kansalaisuuden. Viime vuonna Suomeen syntyneistä turvapaikanhakijoiden 147 lapsesta vain neljä lukeutui poikkeustapauksiin.
Adnanin ja Zainabin poikavauva alkaa itkeä nälkäänsä kesken haastattelun. Äiti ottaa pienoikaisen syliinsä ja alkaa imettää. Vauva rauhoittuu silmänräpäyksessä, syö hetken ahnaasti ja nukahtaa.
Naisten oikeudet ilahduttavat tuoretta äitiä
Irakilaisisä Adnan kertoo olevansa isän roolissa paljon enemmän täällä Suomessa kuin mitä oli Irakissa.
– Irakissa äiti hoitaa perheen ja isä tuo rahaa. Täällä autan koko ajan, myös öisin autan Zainabia, kun tämä alkaa imettää.
Zainab puolestaan kertoo olevansa innoissaan naisten oikeuksista Suomessa. Irakissa naiset eivät saaneet käydä yksin edes ulkona, saati tehdä töitä. Kunhan hän saa lapset kasvatettua isommiksi, siintää haaveissa myös työnteko.
– Tottakai annan hänen tehdä, Adnan vastaa hymyillen kysymykseen siitä, heltiääkö vaimolle lupa lähteä työelämään.
Vaikka elämä metsän keskellä käykin tylsäksi eläväiseen elämään tottuneelle perheelle, tuntuvat he kotiutuneen hyvin Suomeen. Ainoa toive on oleskelulupa.
– Ja sitten koulutus lapsillemme. Emme halua, että he joutuvat näkemään sitä, mitä me olemme nähneet, isä sanoo.
Perhe esiintyy jutussa pelkillä etunimillään turvallisyyssyistä.