Tuulan kaksi läheistä on tapettu poikkeuksellisen väkivaltaisesti. Päivisin tyttären paloitellun ruumiin kuvat välähtelevät Tuulan mielessä. Öisin Tuula herää omaan huutoonsa yrittäessään pelastaa lastaan.
Niina, 36, katosi lokakuussa 2024. Hänen katoamisensa jälkeen Tuula valvoi eräänä yönä taas ahdistuneena ja katseli ulos talonsa ikkunasta. Sitten hän sytytti tyttärelleen kynttilän ikkunalle.
– Siinä hetkessä jotenkin tiesin, ettei hän enää tulisi kotiin. Isäni oli sytyttänyt Niinalle kynttilän aiemmin samana iltana, ja sitten minäkin tein niin, Tuula sanoo ääni hajoten.
Noin kuukausi katoamisen jälkeen Niinan ruumis löytyi Tuusulan Jokelasta pienestä metsälammesta useaan osaan paloiteltuna. Murhasta tuomittiin tapahtuma-aikaan 34-vuotias Juuso Sakari Lehtonen, joka oli kuljettanut Niinan ruumiinosat muiden muassa sinisellä pulkalla maastoon.
Niinan murhasta on kulunut pian kaksi vuotta. Tuulalle jokainen päivä tyttären katoamisen jälkeen on ollut yhtä mustaa railoa.
– Minua kiellettiin katsomasta kuvia, mutta katsoin ne kaikki. Ajattelin jotenkin, että jos näkisin ne, en kuvittelisi jotakin vielä pahempaa. Luulin, että ymmärtäisin tapahtuneen paremmin, mutta ei se mitään auttanut, Tuula kertoo.
– Näen edelleen välähdyksinä tyttäreni ruumiin osia mielessäni. Torson, irti leikatun pään.
Pahinta Niinan kuolemassa oli kaikki, mutta eniten äitiä vaivaa tieto siitä, ettei kukaan auttanut Niinaa. Asunnossa, jossa tytärtä pidettiin vankina ja kidutettiin puolentoista viikon ajan, kävi lukuisia ihmisiä, joista osaa Niina piti ystävinään.
– He näkivät, mitä Niinalle tehtiin, mutta yksikään heistä ei tehnyt mitään. Olisi tarvittu vain yksi nimetönkin soitto ja tyttäreni voisi olla vielä elossa.
MTV Uutiset on muuttanut Niinan läheisten nimet tässä jutussa heidän yksityisyytensä suojelemiseksi.
Niina menetti isänsä lapsena
Niina oli Tuulan odotettu esikoislapsi.
– Olin äärettömän onnellinen, kun hän syntyi. Raskaana ollessani minua varoitettiin vauva-ajasta, että miten se kävisi voimille. Mutta Niina oli helppo lapsi ja nukkui hyvin, Tuula kuvailee.
Kun Niina oli pikkutyttö, hänen isänsä kuoli yllättäen traagisella tavalla ja Tuula jäi leskeksi.
– Se oli kovaa aikaa. Kun peittelin illalla Niinaa sänkyyn, hän vaati isiä luokseen. Kerroin, ettei isi voi tulla, koska hän on kuollut ja taivaassa. Niina vastasi, että sitten hän tahtoo isin luokse taivaaseen, Tuula kuvailee.
– Tyttö kattoi pöytään isillekin lautasen ja odotti tätä kotiin. Oli tosi tiukka ja rankka paikka joutua nuorena äitinä tällaiseen. En meinannut millään päästä yli mieheni kuolemasta.
Tuula kertoo, että yritti kaikin tavoin pitää tyttärensä elämän ennallaan. Pieni tytär toi Tuulalle lohtua surun keskellä.
– Tein todella paljon töitä turvatakseni Niinalle hyvän alun elämään, jossa hänellä ei ollut enää isää. Noihin aikoihin ei ollut tarjolla kriisiapua tai tukiryhmiä. Kaikki oli niin vierasta, etten tajunnut pyytää Niinalle elatusta. Itse en saanut lesken eläkettä, koska mieheni kuoli niin nuorena, Tuula kuvailee.
– Lisäksi Niinan puoliorvon eläke vaikutti tukiin. Välillä ajattelin, etten kestä sitä kaikkea. Mutta Niinan takia oli pakko selvitä.
Niinasta kasvoi iloinen, kiltti ja puhelias tyttö. Seitsemänvuotiaana Niina sai pikkuveljen, Jannen. Sisaruksista tuli hyvin läheisiä.
– Isosisko oli lapsesta asti aina minun puolellani ja puolustamassa, jos joku esimerkiksi kiusasi minua koulussa, Janne kertoo.
"Olin todella ylpeä hänestä"
Niinan koulu sujui hyvin. Hän oli innostunut kaikista kuvataiteista ja oppi itsekseen soittamaan kosketinsoitinta.
– Hän oli hyvin luova monilla tavoilla ja hänellä oli ihmeellinen kyky osata toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Otin hänet teininä mukaan avuksi lasten kuvataideryhmään, kun siellä oli hirveä pula työntekijöistä. Lapset rakastivat häntä yli kaiken, Tuula kuvailee.
– Sitten hän tuli mukaani vanhusten ryhmään ja hän pärjäsi sielläkin. Olin todella ylpeä hänestä.
Niina jätti kuvataidekoulun kesken äidiltään salaa. Myöhemmin Tuulalle selvisi, että opettaja oli tuonut tunnille kuolleen kissan ja pannut lapset maalaamaan siitä taulun öljyväreillä.
– Se oli todella synkkä työ. Niina järkyttyi tapauksesta, eikä halunnut mennä enää tunneille, Tuula kertoo.
– Mutta luovuus säilyi. Hän tykkäsi sisustaa kotiaan, vaihdella verhoja ja ommella kaikenlaista. Hän keksi hienoja ratkaisuja niin remontti- kuin pihahommissakin. Hän nautti käsillä tekemisestä loppuun saakka.
Kaveripiiri huolestutti äitiä
Yläkoulussa Niinan kaveripiiri alkoi huolettaa Tuulaa. Yksi Niinan kavereista käytti huumeita.
Äiti yritti selvittää, oliko hänen tyttärensä haksahtanut huumeisiin, mutta mitään sellaista ei ilmennyt.
– En huomannut hänen käytöksessäänkään mitään viitteitä siitä, Tuula kertoo.
– Tein noihin aikoihin kolmea työtä, enkä ollut näkemässä kaikkea.
Niina siirtyi ammattikouluun ja muutti pois kotoa.
– Silloin olin todella huolissani, kun hän muutti tuttavansa asuntoon ja sieltä alkoi tulla valituksia häiriöstä.
Tuula yritti puuttua asioihin, mutta tytär oli jo täysi-ikäinen ja eli omaa elämäänsä.
– Siitä alkoi ihan järkyttävä alamäki, Tuula sanoo.
Niinan elämään vaikutti myös se, että teini-ikäisenä Niina oli saanut tietää muita reittejä äitinsä varjeleman salaisuuden, eli sen, miten hänen isänsä kuoli. Tuula oli yrittänyt suojella tytärtään tältä tiedolta.
– Hän syyllisti minua siitä, etten ollut kertonut hänelle totuutta.
"Toinen hakkasi saksilla, toinen veitsellä"
Mutta miten lapselle voi kertoa, että hänen isänsä tapettiin perheen kotiin erittäin väkivaltaisella tavalla? Miten voi selittää sellaista, mitä ei ymmärrä itsekään?
Näiden kysymysten kanssa Tuula oli kamppaillut vuosien ajan.
Sinä päivänä Tuula oli äitinsä luona Niinan kanssa. Mies oli jäänyt kotiin ja ajautunut kapakkaan.
– Hän pyysi sieltä pari tyyppiä mukaansa meille. He istuivat parvekkeella, kunnes mieheni jostain syystä käski näitä vieraita lähtemään kodistamme, Tuula kertoo.
Tästä alkoi silmitön väkivalta. Kaksikko löi, kuristi ja puukotti miestä.
– Toinen hakkasi saksilla, toinen veitsellä. Iskuja oli lähes sata.
Tuulan elämä romahti ja hän alkoi kärsiä unettomuudesta. Hänellä kesti pitkän aikaa ymmärtää, että tapahtunut oli totta.
Yhtäkkiä hänen elämästään oli tullut jotakin, mitä hän ei enää tunnistanut. Henkirikostutkintaa ja oikeudenkäyntejä. Yksinäisyyttä ja eloonjäämiskamppailua. Mustaa surua, johon päivät katosivat.
Miehet saivat tuomion taposta. Nykyisin näin raaka teko katsottaisiin todennäköisesti murhaksi.
– Minä en käyttänyt päihteitä vaan urheilin. Urheilu on aina ollut se minun juttuni. Minulla ei ollut silloin, eikä ole edelleenkään mitään kosketusta tällaisiin ihmisiin tai piireihin.
Tieto isän järkyttävästä kohtalosta vaikutti väistämättä Niinan elämään ja hän alkoi oireilla. Tuula kertoo, että tyttö muistutti monessa asiassa isäänsä.
– Mieheni oli perusluonteeltaan todella kiltti ja herkkä ihminen, samanlainen kuin Niina. Mies oli muusikko. Hän käytti alkoholia, Tuula kertoo.
– Rakastin häntä ja nuorena sitä kai kuvitteli, että rakkaus saisi toisen skarppaamaan ja panemaan korkin kiinni. Hän kuoli niin nuorena, ettei ehtinyt.
Niina varoitti pikkuveljeä huumeista
Niinan elämä kuitenkin jatkui.
Kun Niina oli parikymppinen, Tuulan selkä vammautui onnettomuudessa. Vamma ja sitä seuranneiden komplikaatioiden seurauksena hänelle puhkesi harvinainen, etenevä selkäydinsairaus.
– Ennuste oli se, että joudun pyörätuoliin. En suostunut hyväksymään sitä ja kävelin väkisin liikkumisen aiheuttamasta hirvittävästä kivusta huolimatta. Näin teen edelleen ja vaikka tarvitsenkin välillä keppejä, olen onnistunut säilyttämään kävelykykyni, Tuula kertoo.
Molemmat lapset ovat olleet tärkeä tuki Tuulalle käytännön asioiden hoitamisessa.
Huolimatta siitä, että Niina eli erilaista elämää kuin äitinsä ja veljensä, perhe piti yhtä. Välillä Niinalla meni paremmin.
– Hän oli aina välillä pitkäänkin aika skarppina. Itse en nähnyt häntä juuri koskaan sekavana, Janne sanoo.
– Kun en itse pyöri missään tuollaisissa porukoissa, en tuntenut hänen kavereitaan. Mutta ehkä ne huonot porukat vetivät hänet retkahtamaan aina uudestaan.
Lapset ja äiti olivat yhteydessä toisiinsa lähes päivittäin. Janne kertoo olleensa yhteydessä siskoonsa viikoittain.
– En tiedä käyttikö hän säännöllisesti huumeita vai oliko se enemmän kaljan juomista. Minulle hän sanoi, että jos kosken huumeisiin, hän vetää minua turpaan, Janne muistelee naurahtaen.
"Pelkäsin pahinta"
Lokakuussa 2024 perhe ei äkisti saanut Niinaan enää yhteyttä. Tuula oli käymässä poikansa luona ja tuonut tyttärelleen tuliaisia maalta.
– Hilloja ja tällaisia. Niinan piti tulla sinne veljensä luokse, mutta Niinan ex-mies tuli hakemaan kassin. Hän selitti, että Niinalla oli jalka kipeänä ja me uskoimme sen, koska Niinalla oli ollut ongelmaa jalan kanssa, Tuula kertoo.
– Se jäi mietityttämään, että ex-mies oli jotenkin tosi vaivaantuneen oloinen ja outo.
Kun Niinasta ei edelleenkään kuulunut, Tuulaa alkoi pelottaa. Tytär ei ollut koskaan aiemmin kadonnut tällä tavalla.
– Sisimmässäni tiesin, että jotain on käynyt, Tuula kertoo.
– Minäkin pelkäsin pahinta mutta toivoin edelleen, että hän löytyisi, Janne sanoo.
Perhe alkoi etsiä Niinaa. He soittivat läpi kaikki Niinan tuttavat ja ottivat heihin yhteyttä sosiaalisen median kautta.
– Mutta kukaan ei ollut nähnyt Niinaa.
Perhe teki poliisille katoamisilmoituksen ja poliisi alkoi nopeasti selvittää Niinan katoamista. Huoli tyttärestä oli niin valtava, ettei Tuula pystynyt nukkumaan.
Mutta Niinasta ei kuulunut pihaustakaan.
Ensin tapettiin isä, sitten tytär
Lopulta poliisit ajoivat suruviesti ja kriisityöntekijät mukanaan Tuulan ovelle.
– Olin odotellut heitä jo useamman tunnin, sillä olin saanut jo muita reittejä kuulla, että Niina on kuollut, Tuula kertoo.
Kun poliisi kertoi, että Niina on kuollut henkirikoksen uhrina, Tuula lamaantui täysin.
– Olin vain täysin tyhjä. Se ei tuntunut yhtään miltään, se tieto ei mennyt tajuntaani. Muistan edelleen huonosti mitään noista ajoista, kuvat vain kulkevat jonona pääni läpi, mutta minulla ei ole käsitystä siitä, missä järjestyksessä mikäkin asia on tapahtunut, Tuula kuvailee.
Tuula oli menettänyt jo aviomiehensä henkirikoksessa, nyt hän menetti myös heidän yhteisen tyttärensä.
– Ajattelin, että voiko tämä olla edes totta, että voiko tällaista oikeasti tapahtua. Että mitä niin pahaa olen tehnyt, että ansaitsen tällaista.
Kun mies kuoli, Tuula ajatteli, että pahempaa olisi enää lapsen kuolema.
– Ja sitten sekin tapahtui. Mummillani oli tapana sanoa, että ihmisille annetaan vain sen verran kuin he jaksavat kantaa, Tuula kertoo ja hiljenee pitkäksi aikaa.
– Niin, kai tässä pitäisi yrittää jaksaa. Jos minulla ei olisi poikaani, niin en minä kyllä jaksaisi.
"Herään omaan huutooni"
Tuula kertoo, ettei ole pystynyt nukkumaan Niinan kuoleman jälkeen. Läheisten vakavat sairastumiset ovat tuoneet lisää surua perheelle.
Joka yö Tuula näkee painajaisia.
– En muista niistä paljoakaan, mutta herään omaan huutooni. Myös läheiseni ovat kertoneet, että huudan öisin kovaan ääneen apua tyttärelleni, Tuula kertoo.
– Viimeisimmässä muistamassani painajaisessa tein jotakin Niinan kanssa ja meillä oli tosi kivaa. Sitten Niina alkoi lipua kauemmaksi ja yritin saada hänestä kiinni, mutten saanut.
Toisinaan hirviö, kasvoton mies, estää häntä auttamasta tytärtään. Eikä kukaan tule apuun.
Tuula kertoo, että hänen läheisensä ja ystävänsä tukevat häntä. He yrittävät saada Tuulaa liikkeelle.
– Tuntuu, etten halua elää. Mikään ei huvita, mikään ei tunnu kivalta, eikä mikään lohduta. Olen erakoitunut tänne talooni, en vastaa edes puhelimeen.
Myös Niinan pikkuveli Janne kärsii edelleen unettomuudesta.
Henkirikoksessa uhreja on aina enemmän kuin kuolleita.
Äiti etsi murhaajasta inhimillisyyttä
Oikeussalissa Tuula yritti kaiken aikaa saada katsekontaktia tyttärensä murhaajaan. Mies oli vetänyt päähänsä hupun ja vältteli tiukasti Tuulan katsetta.
– Olisin halunnut, että se katsoisi minua silmiin. Olisin tahtonut nähdä, että onko siellä mitään inhimillisyyttä, Tuula sanoo.
– Mietin, että jos silmistä olisi näkynyt, että se on jotenkin vinksahtanut, tämä kaikki ei olisi tuntunut niin raa’alta. Ettei teko olisi ollut niin suunnitelmallinen ja paha.
Tuula ei saanut mieheen katsekontaktia, sillä mies ei suostunut katsomaan häntä silmiin. Murhaajalle tehtiin mielentilatutkimus, jossa hänen katsottiin tehneen tekonsa täydessä ymmärryksessä.
Oikeudessa mies väitti teon motiiviksi sitä, että epäili Niinan varastaneen häneltä muutaman tuhannen euron arvosta amfetamiinia. Tästä ei saatu poliisitutkinnassa minkäänlaista näyttöä, eikä Niinan perhe usko varkauteen.
– Olen varma, että varkaaksi väittäminen on loukannut Niinaa todella paljon, ja siksi hän on mennyt miehen luokse selvittämään asiaa. Eihän kukaan oikeasti syyllinen olisi niin tyhmä, että menisi tällaisen ihmisen luokse selvittämään asiaa, Tuula sanoo.
– Niina oli kiltti ja hyväsydäminen. Hän halusi aina auttaa muita ja oli heikompien puolella.
Pikkuveli kertoo, että Niina kantoi jatkuvasti huolta läheisistään.
– Hän sanoi aina minullekin, että älä hänestä huolehdi ja oli huolissaan minun jaksamisestani. Isäni oli eräänlainen isähahmo myös Niinalle, ja Niina kävi auttamassa häntä jatkuvasti, Janne kuvailee.
Niinan auttamishalu kävi ilmi myös oikeudessa, kun yksi kidutuksen aikaan asunnossa käyneistä naisista kertoi, että Niina oli juuri ennen kuolemaansa lahjoittanut hänelle talvitakin.
Perhe tuntee syyllisyyttä
Tuulan on vaikea sanoittaa sitä, mitä hän ajattelee tyttärensä kidutusmurhaajasta.
– Sellaisia ei voi sanoa ääneen. Toivon, että hän joutuisi kokemaan samat asiat, mitä teki Niinalle, Tuula sanoo.
Elinkautinen on joka tapauksessa Tuulan mielestä liian kevyt rangaistus.
– Hän vapautuu siitä joskus ja jatkaa elämäänsä täällä meidän muiden ihmisten joukossa. Ja jokainen vankilavuosikin maksaa kymmeniä tuhansia euroja. Pitkitetty kuolemanrangaistus olisi oikein hänelle, Tuula sanoo.
Niinan pikkuveli on samaa mieltä.
– Anteeksi hän ei tätä tule ikinä saamaan. Toivon, että hän kärsii loppuelämänsä. Ja toivottavasti joskus tuntee syyllisyyttä ja kärsii siitäkin, mutta se varmaan on turha toivo, Janne toteaa.
Vaikka murhaaja on tuomittu käräjäoikeudessa, Niinan perhe ei pääse vieläkään irti oikeusprosessista. Se jatkuu hovioikeudessa.
Kaiken päälle Tuula kantaa syyllisyyttä tyttärensä karmeasta kohtalosta.
– Ajattelen, että jos en olisi tehnyt silloin Niinan lapsuudessa ja nuoruudessa niin paljon töitä, olisi voinut puuttua paremmin. Että jos olisin ottanut erään toisen työtehtävän vastaan ja muuttanut maalle, Niina ei olisi koskaan tutustunut niihin kavereihin, Tuula sanoo.
– On pienistä asioista kiinni, että nuoren elämä lähtee eri raiteille. Kaveripiiri kasvattaa varhaisnuorta ja nuorta, sillä on valtava merkitys.
Myös pikkuveli on miettinyt, olisiko voinut tehdä enemmän siskonsa eteen.
– Mietin että olisiko ollut vielä jokin keino saada hänet pois niistä porukoista. Sellaiseen on vaikea vaikuttaa, sillä jokainen päättää lopulta itse omasta elämästään ja valinnoistaan, Janne pohtii.
– Mutta sellainen Niina oli, että hän uskoi aina pahimmistakin ihmisistä hyvää ja antoi liiankin helposti anteeksi.
Tuula toivoo, että tämän jutun ansiosta joku toinen vanhempi onnistuisi tekemään toisin ja kampeamaan lapsensa irti vääristä kaveripiireistä. Että joku toinen voisi muuttaa lapsensa elämän suuntaa paremmaksi, vaikkei hän itse pysty sitä enää tekemään.
"Toivon, että Niina on taivaassa"
Niina on äidin mielessä usein.
– En usko Jumalaan tai taivaaseen, mutta puhun silti Niinalle. Saatan sanoa hänelle ”hyvää yötä” tai että ”rakastan sinua”, Tuula kertoo.
– Hän saattaa olla mielessäni heti, kun herään. Tai sitten radiosta tai telkkarista tulee jotakin, mikä muistuttaa hänestä, Tuula kertoo.
Janne sanoo, että Niinan takia hän haluaa uskoa taivaaseen.
– Toivon, että Niina on taivaassa, Janne sanoo.
Pitkän välimatkan takia Tuula käy vain harvoin Niinan haudalla, mutta on rakentanut tyttärelleen muistelupaikkoja kotiinsa. Sisällä hänellä on hylly, jossa on Niinan kuva.
Puutarhaan hän on rakentanut suihkulähteen, jossa seisoo Niinan antamat korkeat kurkikoristeet. Suihkulähteen vieressä on kukkapenkki, jossa kasvaa kukkia Niinan lempiväreissä.
– Tällainen muistelupaikka me rakennettiin Niinan kanssa hänen isälleenkin, Tuula kertoo.
Myös Janne sanoo sytyttävänsä siskolleen välillä kynttilän.
– Yritän olla miettimättä hänen kuolemaansa ja keskittyä hyviin muistoihin hänen kanssaan. Keräsin juuri puhelimeenkin sellaisen kuvakollaasin kaikista vanhoista kuvista, Janne kertoo.
"Ei ole oikeita sanoja"
Ensin tapettiin isä, sitten tytär. Tuula ei voi edelleenkään käsittää, että kaikki tämä tapahtui hänen elämässään.
– Jos eläisin epämääräisissä piireissä tai jos he olisivat olleet edes pahoja ihmisiä, niin olisiko se silloin helpompi ymmärtää. En tiedä, Tuula sanoo.
Janne kertoo olevansa todella huolissaan äidistään ja tämän jaksamisesta.
– Kyllä tässä on kertynyt liian paljon yhdelle ihmiselle jo kauan sitten. Hänelle pitäisi saada ammattiapua, että hän jaksaa eteenpäin. Tosin pienellä paikkakunnalla asuvana avun saaminen voi olla hankalampaa pitkien matkojen takia, Janne miettii.
Mikään ei voi muuttaa enää tapahtunutta. Henkirikoksen uhrin läheisen kohtaamiseen Tuula toivoo vain myötäelämistä.
– Ei ole oikeita sanoja, ei tällaiseen voi sanoa mitään. Se riittää, kun on läsnä ja kuuntelee, jos toinen tahtoo puhua. Hyväksyy senkin, jos toinen ei siihen pysty.
Niin paljon jäi kesken. Tuulan oli tarkoitus matkustaa ulkomaille lomalle Niinan ja hänen veljensä kanssa.
– Katselimme myös omakotitaloa Niinalle täältä minun kotini läheltä. Hän olisi varmasti tykännyt laittaa pihaa ja hoitaa puutarhaa sekä remontoida taloa, Tuula kertoo.
"Niinan ei tarvitse enää kärsiä"
Tuula ei mielellään puhu uusille ihmisille elämästään. Hän ei tahdo sääliviä katseita tai sitä, että ihmisten suhtautuminen häneen muuttuu.
Hän yrittää olla syyttämättä maailmaa ja tuntematta vihaa.
– Viha syö ihmistä sisältä päin. Parempi yrittää vain unohtaa, Tuula sanoo.
– En tosin tiedä miten unohtaminen onnistuu. Edelleenkin 30 vuoden jälkeen muistan mieheni syntymäpäivät ja kasvot, vaikka polttavin suru onkin lientynyt.
Lapsen kuoleman aiheuttaman tuskan helpottamista Tuula ei osaa edes ajatella. Ainoa paikka, missä olo edes vähän lievittyy, on metsä.
– Haluaisin raivata metsää, kaataa puita. Hiihtää ja treenata. Aloittaa taas kilpaurheilun. Mutta tällä hetkellä en pysty siihen sairauteni takia, Tuula sanoo.
– Uskon, että fyysinen rasitus auttaisi, vaikka se tuottaakin sairauteni takia hirvittävää kipua.
Myös Janne yrittää selvitä unohtamalla.
– Yritän olla ajattelematta tapahtunutta. Se on vaikeaa, kun on niin monta ihmistä, joita tämä koskettaa. Isällenikin tämä on ollut tosi kova juttu, hän usein soittelee ja itkeskelee tätä kaikkea, Janne kertoo.
– Olen yrittänyt sanoa, että voitaisiinko puhua muustakin kuin Niinalle tapahtuneista ikävistä asioista. Etteivät kipeät muistot olisi koko ajan mielessä.
Perhe tukee toinen toistaan järkyttävässä surussa.
– Ainakaan Niinan ei tarvitse enää kärsiä. Sitä yritän miettiä ja sillä olen yrittänyt läheisiänikin lohduttaa, Janne sanoo.
