Viimeksi tuli käsiteltyä Wayne Rooneya, mutta nyt on aika syventyä enemmän koko Manchester Unitedin joukkuetta käsittelevään ahdinkoon.
Ongelmiahan ei niinkään ole puolustuspäässä; vähiten päästettyjä maaleja Valioliigassa (8) ja eniten nollapelejä Valioliigassa (6), mutta hyökkäyspäässä ongelmia löytyy senkin edestä.
Joko Louis van Gaalin luoma taktiikka vie hyökkäyspelistä tehot puolustuksen kustannuksella tai sitten hän vain sokeasti luottaa siihen, että joukkue kykenee luomaan sen 2-3 maalipaikkaa per peli ja voittaa ottelunsa sillä. Viime aikoina se ei ainakaan ole toiminut eikä riittänyt.
ManU:lla on sarjan toiseksi korkein pallonhallintaprosentti; se pitää palloa 59 prosenttia/peli. Sillä on sivuttaissuunnassa toiseksi eniten syöttöjä. Syöttöjä alaspäin eniten koko sarjassa. Tässä ei ole mitään ongelmaa, jos pallonhallinnalla pystytään luomaan myös paikkoja, mutta... ManU:lla on luotuja maalintekopaikkoja sarjassa toiseksi vähiten ja laukauksia niin ikään toiseksi vähiten. Se alkaa olla jo ongelma.
Viimeisimpänä kriitikkona LVG:tä kohtaan oli saarella Paul Scholes, joka sanoi, ettei nyky-ManU:ssa ole riittävästi luovuutta eikä riskinottokykyä. Van Gaal totesi ottavansa aina riskejä, tosin vaikea ymmärtää, millä tavalla. En itse asiassa juuri usko ollenkaan LVG:n määrittelevän taktiikkaansa luovuuden ja riskien varaan, vaan hän on sen koulukunnan miehiä, missä niiden osa-alueiden varaan tuskin paljon jätetään. Kaikki on viimeisen päälle organisoitua ja strukturoitua. Varmaankin joka ikinen peliliike kentällä tai siihen hän todennäköisesti ainakin pyrkii.
Se pelitapa vaan tällä hetkellä on niin käsittämättömän hidasta, että jokainen vastustajajoukkue ehtii organisoimaan muotonsa vastaanottaakseen punaisten hyökkäyksen. Minkäänlaisia kombinaatioita hyökkäyskolmanneksella ei tunnu olevan. Pelissä ei ole toista tai toisia vaiheita (esimerkiksi suoraviivaisia vastahyökkäyksiä tai suoraviivaisuutta ylipäätään) vaan palloa kierrätetään aina niin kauan, että vastustaja on paikoillaan. Jos tämän tyylin on tarkoitus pakottaa vastustaja virheisiin, luulisi sen olevan ainakin todennäköisempää, jos ManU pitäisi pallonsiirtelyssään edes vähän tempoa yllä. Nyt siinä perässä pysyy mukana, vaikka siellä olisi yksitoista ukkoa rollaattoreilla vastassa.
Mou - Time to Go?
En siihen kyllä edelleenkään ihan täysin jaksa uskoa, mutta kyllä se vain yhä lähempänä alkaa olla. Jose Mourinho on nyt sellaisessa paikassa ja tilanteessa, ettei ole koskaan ollut lähimainkaan uransa aikana. Todella kovat managerit punnitaan näissä tilanteissa, kun joukkueessa on pelillinen ja mentaalinen lukko. Liverpoolinsa kanssa voiton Chelseasta napannut Jürgen Klopp teki sen viime vuonna, surkean alkukauden jälkeen luotsasi Dortmundin vielä europaikoille. Onko "Mousta" samaan?
Pahalta näyttää. Mies näytti "nothing to say" -haastattelussaan jo siltä, että kaikki kortit on jo käytetty ja luovutusmentaliteetti isketty päälle. Nyt on lisäksi alkanut kaikua huhuja, että joku ykkösjoukkueen pelaaja olisi sanonut häviävänsä mieluummin kuin voittavansa Mourinholle. Huhut välirikoista Terryn, Maticin, Hazardin ja kumppaneiden kanssa ovat velloneet pitkin kautta. Projektivalmentajalla tuntuu ihan aidosti olevan suuri ongelma luotsata samaa joukkuetta yli kahden kauden verran. Pelaajat ovat henkisesti ja fyysisesti väsyneitä Mourinhoon, ja kuten Realissa kolmannella kaudella, (silloin Casillasin ja Ramosin kanssa) välirikkoja alkaa syntyä.
On vain muutamia pelaajia, jotka näyttävät siltä, että heillä on sydän mukana ja yrittävät illasta toiseen; Willian parhaimpana esimerkkinä. Jos välirikot ja kiistat johtavat siihen, että joukkue ei pelaa enää valmentajalleen (onko niin jo käynyt?), on aika vaihtaa valmentajaa, koska joukkuettakaan ei voi vaihtaa.
Muistan seitsemän vuoden takaa silloisen Valencian (kausi 07/08), jolloin selvästi näki, että joukkue pelasi valmentajaansa, Ronald Koemania, vastaan. Valencia hävisi Bilbaolle 1-5. Seuraavana päivänä Koeman sai kenkää. En uskalla väittää, enkä sitä ainakaan niin selvästi ole nyky-Chelseasta nähnyt, mutta ei sekään tilanne tällä menolla enää kaukana ole. Lopun alkua tämä on ollut jo pitkään, mutta kuinka pitkitetty loppuratkaisu nähdään, on toinen juttu.
Joskus pitkä odotus palkitaan
Kesällä 2011 nuori 19-vuotias costaricalainen Joel Campbell saapui Arsenaliin. Kukaan ei ollut kuullut hänestä juuri mitään, sen todistaa myös naurettavan pieni miljoonan siirtosumma. San Josessa syntynyt Campbell lainattiin vain kahden viikon jälkeen Lorientiin, Ranskaan. Seuraavana kesänä Betisiin. Seuraavaksi Olympiakosiin ja viime kaudeksi Villarrealiin.
Tälle kaudelle ei yllättäen lainasiirtoa kuulunutkaan ja Campbell jäi Emiratesille odottamaan vuoroaan. Sai odottaa sitä reilut kaksi kuukautta, kunnes lauantaina Liberty Stadiumilla vihdoin ja viimein unelma toteutui: Arsenalin avauskokoonpanossa ensimmäistä kertaa urallaan.
La Ligan ystäville Campbell on ollut tuttu näky ja syy, minkä vuoksi Wenger ei ole täyttä mahdollisuutta antanut, on varmasti ollut ailahtelevaiset otteet, kuten nuorilla pelaajilla monesti on. Betisissä tai Villarrealissa Campbell saattoi dominoida ihan miten tahtoo pelejä, mutta seuraavassa kamppailussa olla suurin piirtein koskematta palloon.
Dominointi alkoi heti ensimmäisessä startissa, sillä costaricalainen iski heti maalin. North London Derbyssä jo ikuisesti fanien sydämiin vai vaipuminen taas unholaan?
Tv-lähetykset