Maailmanlaajuisen pandemian aikana moni tuntuu olevan huolissaan lähinnä siitä, miten oma keho reagoi, kun "vain istumme ja syömme". Psykologi avaa, mitä koronalihomisesta vitsailu meistä kertoo.
Korona on pakottanut suomalaiset kotiin, ja moni tuntuu suhtautuvan vähentyneeseen liikkumiseen samoin: sosiaalinen media pursuilee vitsikuvia siitä, miten korona-aikana muodottomiksi lihoneet kansalaiset pyörivät loppuvuodesta työpaikoilleen.
– Huumorissa vetoaa useimmiten sen samaistuttavuus: tuo voisi käydä minullekin, tai huh, onneksi tuo ei käynyt minulle. Huumorissa parasta on yhdessä nauraminen, mutta siinä on vaara, jos nauramme jollekin kohteelle, kertoo kliininen psykologi ja kognitiivinen lyhytterapeutti Katarina Meskanen.
"Se kertoo paljon siitä, kuinka lihomiskammoisia olemme yhteiskuntana"
Jääkaapissa roikkuu lappu: ”Sinun ei ole nälkä, olet tylsistynyt. Sulje ovi!!!” Sosiaalista mediaa kiertävän huumorikuvan kommenttiketjuissa ihmiset vinkkaavat vitsiä kavereilleen nauruemojien kera. Toisessa kuvassa vaaka on räjähtänyt palasiksi "karanteenielämän" seurauksena.
Huumori on toki oiva sopeutumiskeino poikkeukselliseen tilanteeseen, sillä vitsailu tuo arkeen paljon kaivattua kepeyttä. Meskasen mukaan se, että revimme huumoria juuri koronakiloista, kertoo kuitenkin paljon.
– Se kertoo paljon siitä, kuinka lihomiskammoisia olemme yhteiskuntana. Lihomisen demonisoiminen, vaikkakin vitsin varjolla, on aina vaarallista, hän sanoo.
Kun nauramme lihomiselle, nauramme samalla ihmiselle, joka on lihonut. Se ei ole ok, muistuttaa Meskanen.
– Kaipaan itsekin huumoria, mutta en pidä tästä lihomisella vitsailemisesta. Kehonmuodosta tai -muutoksista vitsaileminen osoittaa minusta harkitsemattomuutta ja huonoa makua kaikissa tilanteissa, mutta erityisesti tänä poikkeuksellisena aikana, jolloin moni meistä on muutenkin hätää kärsimässä itsensä kanssa.
"Kenties nyt omaa kehoa tuleekin tarkkailtua korostuneemmin, jolloin pieniä muutoksia huomaa helpommin tai ne korostuvat omassa mielessä." Kuvituskuva.
Jos ihminen on jo valmiiksi epävarma kehostaan tai painostaan, "koronamässäilystä" saarnaava vitsi osuu arkaan paikkaan.
– Lihomisesta vitsin vääntäminen saattaa myös isokokoisemmat vartalot eriarvoiseen asemaan, naurun alaisiksi, vähempiarvoisiksi. Isokokoiset ihmiset saavat jo ihan ilman vitsejäkin tuta sen nahoissaan, etteivät istu yhteiskunnan ulkonäkömuottiin – tarvitseeko siitä vielä vitsailla? Kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida toisten kehoa tai arvottaa erikokoisia kehoja, Meskanen kuvaa.
– Kiloista vitsaileminen herättää myös aivan turhaan pelkoa lihomisesta – aivan kuin se olisi jotain todella pahaa ja ehdottomasti vältettävää.
Vannotko sinäkin pääseväsi "kesäkuntoon 2050"?
Silti monien suurimpiin huolenaiheisiin tuntuu maailmanlaajuisen pandemian lisäksi lukeutuvan se, miten oma keho reagoi, kun "vain istumme ja syömme" – kuin passiivisuus ja painonnousu olisi yksinkertaisesti pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua.
Meskanen kehottaa pohtimaan, mitä oikeasti tapahtuisi, jos keho muuttaisikin poikkeusaikana muotoaan suuntaan tai toiseen.
– Mitä pahaa siitä seuraa? Mitä sitten? Onko keho jotenkin vähemmän hyväksyttävä, jos se vähän muuttaakin muotoaan? Ei ole! Keho saa muuttua, eikä siitä seuraa mitään pahaa, Meskanen kuvailee.
Ongelma olisi tosin olemassa ilman koronaakin. Keväisin olemme kansakuntana tottuneet toitottamaan kesäkuntoa ja kevätdieettejä, joilla päästään ”bikinikuntoon”. Samalla netti pursuilee vitsejä, joissa vannomme herkkujen ahmimisen jälkeen pääsevämme ”kesäkuntoon 2050”.
"Poikkeustilanteessa olisi huomattavasti tärkeämpää pystyä keskittymään omaan selviytymiseen ja jaksamiseen kehon muutosten sijaan." Kuvituskuva.
Kehon muutokset koronakaranteenin aikaan tuntuvat isolta asialta siitä huolimatta, että paino vaihtelee luontaisesti muutenkin kellonajasta, päivästä ja kuukaudesta toiseen. Kun ihminen koronakaranteenin aikana ehtii viettää aikaa kotona, samalla hän joutuu ikään kuin istumaan itsensä kanssa.
– Tämä on myös monin eri tavoin stressaavaa ja kuormittavaa aikaa. Kenties nyt omaa kehoa tuleekin tarkkailtua korostuneemmin, jolloin pieniä muutoksia huomaa helpommin tai ne korostuvat omassa mielessä, Meskanen sanoo.
– Poikkeustilanteessa olisi huomattavasti tärkeämpää pystyä keskittymään omaan selviytymiseen ja jaksamiseen kehon muutosten sijaan. On paljon tärkeämpiäkin asioita, mihin kiinnittää huomionsa kuin kehon ulkonäkö.
"Paino tai kehon muoto ei määrittele kenenkään arvoa tai hyväksyttävyyttä"
Kun arki palaa normaaliksi, keho palautuu ja muutokset tasoittuvat. Tai sitten eivät – eikä sekään ole maailmanloppu.
– Paino tai kehonmuoto ei määrittele kenenkään arvoa tai hyväksyttävyyttä. Kannattaa siis yrittää kaikin keinoin välttää nostamasta sitä jalustalle omassa itsearvioinnissaan.
Lihomisen pelko kielii Meskasen mukaan yleensä epävarmuudesta ja haasteista omassa kehosuhteessa. Ihminen pelkää ikään kuin "menettävänsä hallinnan". Taustalla on erilaisia vaikeuksia niin suhteessa ruokaan kuin kehoonkin.
– Nämä valitettavan usein aiheuttavat ihan konkreettisia toimenpiteitä: syömisen rajoittamista, ruokavaliokikkailuja, painon kontrolloimista, ansaintalogiikkaa ja kaupankäymistä esimerkiksi herkuista tai liikkumisella ansaitsemista, kompensoimista ja niin edelleen, Meskanen sanoo.
Arjessa tämä tarkoittaisi esimerkiksi sellaisia ajatusmalleja, joiden mukaan lenkin jälkeen saa syödä kakkupalan, koska kakku on nyt "ansaittu" hikoilemalla. Samalla kuitenkin pitää mielessään laskea, voiko tänään sittenkään syödä herkkuja, kun eilen tuli syötyä pussi popcornia ja kaksi keksiä.
"Kehonmuodosta tai -muutoksista vitsaileminen osoittaa minusta harkitsemattomuutta ja huonoa makua kaikissa tilanteissa, mutta erityisesti tänä poikkeuksellisena aikana, jolloin moni meistä on muutenkin hätää kärsimässä itsensä kanssa." Kuvituskuva.
"Kun syömistä seuraa syyllisyys, se alkaa kuristaa syömisestä saatavaa nautintoa"
Armottomuus on todella huono kumppani ruokasuhteessa. Niin Meskanen uskoo. Armottomuus myrkyttää syömisen, jolloin siihen sekoittuu syyllisyyttä, pettymystä ja itseinhoa.
– Kun syömistä seuraa syyllisyys, se alkaa kuristaa syömisestä saatavaa nautintoa. Herkkujen syömisestä ei kannata kantaa syyllisyyttä, vaan niistä kannattaa nauttia silloin, kun niitä syö. Miksi herkutella salassa ja syyllisyydellä ja soimata itseään jälkikäteen, jos herkuista voisi nauttia avoimesti ja antaumuksella silloin, kun niitä syö? Meskanen kysyy.
Armon ja sallimisen harjoitteleminen ei kuitenkaan ole helppoa, varsinkaan, jos ei ole tottunut siihen.
– Armollisuutta joutuu usein harjoittelemaan askel kerrallaan, vähän kerrassaan, esimerkiksi hiljentämällä sisäistä kriittistä ääntä, puhumalla itselleen sallivammin ja hellämielisemmin, sallimalla itselleen luvan herkutella, olemalla syyllistämättä itseään sen jälkeen, Meskanen sanoo.
– Usein auttaa pohtia, miten neuvoisi hyvää ystäväänsä vastaavassa tilanteessa – ja toimii itse sen mukaan. Harva olisi ystävälleen niin ankara kuin on itselleen.
"Miksi herkutella salassa ja syyllisyydellä ja soimata itseään jälkikäteen, jos herkuista voisi nauttia avoimesti ja antaumuksella silloin, kun niitä syö?" Kuvituskuva.
Mitä oikeasti pelkäämme silloin, kun pelkäämme lihomista?
Myös pelon tunteen äärelle kannattaa pysähtyä. Silloin voi miettiä, mitä oikeastaan pelkään silloin, kun pelkään lihovani.
– Pelkäänkö, että en olekaan enää hyväksyttävä muiden silmissä? Että menetän viehättävyyteni tai itsearvostukseni, jos lihon? Että lihominen ei lopukaan ja paisun kuin pullataikina? Että muut ajattelevat minun olevan tahdonvoimaton ja itsekuriton, laiska tai tyhmä, koska olen lihonut? Mistä oikeastaan on kyse silloin, kun lihominen ahdistaa, Meskanen kuvaa.
Kun pelon juurelle on päästy, kannattaa pohtia, miten paikkansapitäviä kauhuskenaariot ovat. Meskasen mukaan kannattaa esimeriksi pohtia, miten todennäköistä oikeasti on, että ihminen lihoo hillittömästi, jos paino koronakaranteenissa nousisikin kilon tai kolme.
– Lihomisen pelossa on kyse useimmiten hyvin epärealistisista peloista, joilla on todellisuuden kanssa vain vähän tekemistä. Meskanen sanoo.
– Suhtautumista omaan itseen ja lihomiseen voi pohtia miettimällä, että hylkäisinkö esimerkiksi ystäväni, jos hän lihoisi? Pitäisinkö työkaveriani laiskana ja itsekurittomana, jos hän keräisikin muutaman kilon? Pidänkö muita ihmisiä vähemmän hyväksyttävinä, jos heidän kehonsa muuttuisivatkin?
Moni vastaisi kaikkiin kysymyksiin "en". Silloin on syytä miettiä, miksi olisi valmis noudattamaan erilaista logiikkaa itsensä kanssa.
Vilkaisu sosiaaliseen mediaan saattaa kertoa, että kaikki muut kyllä suorittavat. Samalla tuntuu, ettei itse jaksa tai ehdi mitään. Kuvituskuva.
Sosiaalisessa mediassa suoritetaan kilpaa arkea
Moni on nähnyt lisääntyneessä vapaa-ajassa suoritusmahdollisuuden ja käyttääkin kotonaistumisajan hyväksi esimerkiksi harrastus- tai liikuntaprojekteihin. Vapaa-aikaa voi toki hyvillä mielin käyttää liikkumiseen ja projekteihin, mutta niistä ei tulisi ottaa paineita, Meskanen muistuttaa. Vaarana on, että vapaa-aikaakin alkaa suorittaa.
– Silloin liikkumisesta tai vapaa-ajan projektista tulee yksi arjen suorite muiden joukkoon. Moni meistä tasapainottelee jo nyt erilaisten roolien ristipaineissa, jolloin vapaa-ajalle ei kannata lastata yhtään enempää paineita.
Vilkaisu sosiaaliseen mediaan saattaa kertoa, että kaikki muut kyllä suorittavat: kaverit ehtivät opetella virkkaamaan, mennä lenkille ja pyöräyttää päivän lopuksi vielä pellillisen pullaa. Samalla tuntuu, ettei itse jaksa tai ehdi mitään. Kyseessä on kuitenkin mitä luultavimmin somen luoma illuusio.
– Ei ole mitään syytä vertailla itseään muihin ja tuntea siitä huonommuutta. Jos haluaa tehdä jonkun projektin, se kannattaa tehdä omaksi iloksi, ei siksi, että kilpailisi aikaansaavuudessa muiden kanssa, Meskanen sanoo.
"Ihminen saattaa syyllistyä siitä, ettei jostain syystä pysty omassa arjessaan treenaamaa"
Koronakotoilun myötä sosiaalinen media pullistelee myös erilaisia jumppavideoita ja treenivinkkejä. Jos niihin ei tartu, ohimossa alkaa nakertaa ajatus siitä, että on aivan laiska ja huono – kyllä nyt pitäisi jo liikkua, on tullut istuttuakin niin paljon!
– Ihminen saattaa syyllistyä siitä, ettei jostain syystä pysty omassa arjessaan treenaamaan kaiken muun suorittamisen ohella. On ihan ok, jos nyt ei jumppaa tai treenaa hiki hatussa, Meskanen muistuttaa.
2:38
Sosiaalinen media on läsnä jo aamukahvilla, työmatkalla, lounaalla ja illan lopuksi kotisohvalla. Moni hakee somesta inspiraatiota, mutta oikeasti "inspokuvien" vaikutus usein aivan päinvastainen.
– Liikkuminen kannattaa tehdä oma hyvinvointi edellä, ei sen vuoksi että "pitää" tai "on pakko jumpata koska kaikki muutkin".
Vaikka koronakaranteenissa vain istuisi kotosalla, poikkeustilassa eläminen on mielelle rankkaa. Siksi arjestakin pitäisi palautua.
– Moni meistä painaa kovaa vauhtia arjen oravanpyörässä, jolloin arkisten aikataulujen muuttuminen voi tarjota oivan hetken pohtia omaa palautumista. Omasta jaksamisesta kannattaa huolehtia tunnollisesti nyt. Samalla voi oppia uutta itsestään ja omasta palautumisestaan, Meskanen vinkkaa.
Miltä sinusta oikeasti tuntuu? Tutustu itseesi – pohdi näitä:
- Mikä tekee minut tyytyväiseksi? Mistä tunnen mielihyvää ja nautintoa?
- Mikä saa minut tuntemaan epävarmuutta ja mikä minua helpottaa silloin, kun tunnen oloni hankalaksi?
- Mitkä kaikki asiat minua huolettavat?
- Mistä asioista voin tuntea kiitollisuutta juuri nyt?
- Mitä asioita kaipaan tässä poikkeuksellisessa tilanteessa? Mitkä asiat ovat minulle tärkeitä ja merkityksellisiä?
"Normaaliin" ei ole mikään pakko rynnätä takaisin
Moni toivoisi maailman jo palaavan normaaliksi. Meskanen kuitenkin uskoo, ettei se ole mahdollista – onneksi. Olemme luultavasti kaikki oppineet koronapysähdyksestä jotakin.
– Uskon, että arkemme ei enää palaudu täysin ennalleen, siis täysin samanlaiseksi ja sellaiseksi kuin se oli ennen koronaa. Se on minusta ihan tervetullutta.
"Normaaliin" ei ole mikään pakko rynnätä takaisin. Jo etukäteen kannattaa pohtia, millaisia tapoja ja rutiineja haluaa säilyttää arjessaan.
– Sellaiset uudet tavat jäävät varmimmin elämään, joista on iloa ja hyötyä itselle, ja joiden noudattaminen tuntuu kohtuullisen helpolta ja mielekkäältä. Toisinaan uusien tapojen säilyttämiseksi joutuu kuitenkin vähän näkemään vaivaa sopeuttaessaan niitä omaan uuteen arkeensa, Meskanen sanoo.
Vaikka nyt olisi aikaa painaa juoksulenkki joka päivä, toimistotyöhön palaamisen jälkeen se ei välttämättä ole mahdollista. Sekin on ihan ok.
– Uudet tavat muodostuvat tottumuksiksi, kun niitä toistaa sitkeästi ja pitkäjänteisesti. Toiston myötä ne alkavat automatisoitua ja lopulta ne muodostuvat rutiineiksi, jotka eivät enää vaadi aktiivista ylläpitämistä vaan "sujuvat" itsestään. Vaivannäkö palkitsee, kun uudet rutiinit ovat hyvinvointia ylläpitäviä ja arjen tasapainoa rakentavia.