Koskiravintolat tekivät viime vuonna kulttuuriteon perustamalla rempattuun, upeaan Näsilinnaan korkeatasoisen ravintola von Nottbeckin. Tänä keväänä otettiin parempaan haltuun yksi Tampereen ravintolaikoneista, Tillikka. Vuodesta 1912 toiminut ravintola on kokenut kaikenlaista ja viime vuodet sitä on luotsattu S-ryhmän voimin. Veturina toiminut pyttipannu meni ässäläisten hyppysissä mielestäni pilalle. Pakasteperunakuutioiden aika on mennyttä. Koskiravintolat tulivat apuun.
Firman kaikki keittiöt laitettiin kerralla uusiksi Suomen kokkimaajoukkuettakin luotsaavan Kristian Vuojärven voimin. Saimme Tampere Food Clubin bloggareiden kanssa kutsun tulla maistelemaan klassikkopaikan uusia tuulia.
Tammerkosken äärellä, Hämeensillan kupeessa sijaitsevan Tillikan tila tarjoaa puitteet minkä tasoiselle keittiölle tahansa. Pystyn hahmottamaan siinä niin matalan kynnyksen kelpoa ruokapaikkaa kuin huippuunsa hiottua bistroakin. Tuntuu, että Koskiravintolat yrittävät molempia. Listalla on säilytetty joukko klassikkoannoksia, jotka poistamalla hukkuisi valitustulvaan. Onneksi sentään järkyttävä Pilvenpiirtäjän kanaleipä -sötkötys on rohjettu poistaa. Ja onneksi klassikoihin on uskallettu kajota ja ainakin yrittää päivittää tämän ajan vaatimustasolle. 
Menulla osuu ensimmäisenä silmään tartar. Olen miettinyt, että pelkästään tartarin pohjalta pystyisi kertomaan ravintolan tason. Simppelin haastava annos kun kertoo niin paljon keittiön meiningistä. Onneksi juuri sitä tuodaan ensimmäisenä eteen. Kaunis annos on kooltaan varsin maltillinen, mutta sitä saa myös pääruokakoossa. Liha on jätetty hitusen suuremmiksi palasiksi kuin olen tottunut, mutta kun mureus on jiirissä, se toimii loistavasti. Dijon-majoneesia on herkälle raa’alle lihalle hiukan turhan paljon, mitä korostaa se, että lihasta puuttuu liki kokonaan suola. Suolapurkista sirottelun jälkeen annos kohoaa erittäin hyväksi, kunhan malttaa jättää sinappisoosia hiukan lautaselle. Pyynikin Käsityöläispanimon Red Ale toimi kimppaan yllättävän hyvin.
Seuraavaksi klassikkolistalta valkosipuliset Aurajuusto-etanat. Puutarhan kotilojahdissa vaimo menetti etanahimonsa ja viime nilviäiskerrasta ehtikin vierähtää aikaa. En ymmärrä Auran hienoutta. Se on omassa suussa ylipäätään lähinnä mautonta kumia. Etanoiden kanssa se toimii ihan ok, mutta tämäkin annos huutaa suolaa.
Pääruoaksi paistettua siikaa, rapukermassa haudutettua perunaa ja Beurre Blanc -kastiketta. Klassisen oloinen kala-annos ja tismalleen sellainen, jollaista haluaisinkin Tillikassa syödä. Selkeää ja rehellistä. Kala oli paistettu hitusen yli, mutta kokonaisuus toimi ja komponentit tanssivat samaan tahtiin. Suolaa oli tähän laitettu muidenkin annosten edestä, mutta omaan makuun se vielä nippa nappa mahtui. Vaimon annos oli kaikin puolin täydellinen, joten tälle iso suositus. Huuhteluun Arthur Metzin luomu Riesling toimi loistavasti.
Sitten spydäriin. Pakastekuutiot oli heitetty koskeen ja pyttipannu tehty oikeaksi ruoaksi. Possunkylkeä, makkaraa ja tuoretta perunaa. Hitusen olisin toivonut mielikuvitusta viimeiseksi silaukseksi, mutta luojan kiitos nyt tuo klassikko saa arvoisensa kohtelun, vaikka moni einesversioon tottunut varmasti mariseekin. Helppo, mutkaton ateria oluen kanssa.
Jälkkäriksi Crème Brûlée. Sellainen hyvä perus, mutta kuoreen kaipaisi lisää halkeavuutta. Kylkeen ihan mukavasti komppaava Santa Rita Late Harvest Moscatel.
Ensimmäisenä uudesta Tillikasta tulee mieleen tason nousu. Toisena ristiriitaisuus. Mitä halutaan olla? Halutaanko myydä pyttipannua vai fiinimpää? Kuohuviinilistalla on viisi viiniä, joista yksi maksaa 35 euroa, toinen 69, samppis 119 ja sitten mennäänkin jo Domppaan 240 ja 450 euroa. Varsin kaukana kulttuurikuppilasta. Menu tarjoaa kaikille kaikkea, mutta burgerin hinta 19 eur rajaa jo paljon (vaikka hyvältä ja turhan isolta näyttikin). Edessä lienee etsikkoaika, jolloin katsotaan, ketkä paikan lopulta löytävät tai ketkä kantikset jäävät. Oli miten oli, tämä tuntuu askeleelta parempaan ja sai minutkin takaisin asiakaspotentiaaliin.
Ravintola Tillikka, Tampere
Hämeenkatu 14
