Ex-mäkihyppääjä Toni Nieminen muisteli Tulosruudussa uransa kohokohtia, jotka ajoittuvat olympiatalvelle 1992.
Nieminen saavutti Albertville talviolympialaisissa vasta 16-vuotiaana sensaatiomaisesti kaksi kultamitalia sekä yhden pronssimitalin.
Ensimmäinen kultamitalia tuli joukkuemäestä, jossa Nieminen nousi ankkurina Suomen sankariksi.
– Se joukkuemäen toinen hyppy on jäänyt ehkä elävämmin mieleen, koska se oli minulle sellainen, että tiesin voittavani sen. Tuntuu tyhmältä sanoa noin, mutta en epäillyt sitä hetkeäkään, Nieminen muisteli.
Tilanne joukkuemäessä oli ennen viimeisiä hyppääjiä se, että Itävalta johti kilpailua. Suomi oli toisena, mutta kultamitali ei näyttänyt enää kovinkaan todennäköiseltä – mahdollisuudet olivat kuitenkin vielä olemassa.
– Mulla oli hirveä halu ja vimma voittaa kulta vaikka yksin Suomelle. Taistelu huipentui siihen, että me oltiin koko ajan toisena Itävallan perässä ja joukkueiden ankkureista Suomi hyppäsi ensin ja sitten Itävalta. Itävalta veti ankkuriksi kokeneimman urheilijansa Andreas Felderin, ja minä olin ankkurina Suomen joukkueella.
Itävaltalaisen psykologinen peli kostautui
Ennen ankkureiden hyppykierrosta Nieminen ihaili lämpiön ikkunasta joukkuekaveri Risto Laakkosen suoritusta. Hän nousi seisomaan ja taputtamaan suoritukselle. Sen jälkeen lämpiössä tapahtui jotain, mikä sytytti Niemisen liekkeihin.
– Muistan kun katsoin ikkunasta Laakkosen hyppyä ja taputin. Käännyin sen jälkeen, ja Felder oli vetämässä monojaan jalkaan ja katsoi minua ylimielisesti. Hän otti psykologisen sodan kaikki aakkoset käyttöön ja alkoi hymyilemään sekä puistelemaan päätään. Suutuin siinä hetkessä, ja muistan kun ajattelin, että ”et muuten pappa kauaa siinä virnuile”. 
Andreas Felder ilmojen teillä joulukuussa 1991.
Kun Nieminen pääsi vuoroonsa, oli hän omien sanojensa mukaan ”tulta ja tappuraa”. Vasta 16-vuotias suomalainen leiskautti yli 120-metrisen hypyn, joka jätti Suomelle kaikki saumat voittoon. Sen jälkeen jännitettiin enää Felderin suoritusta.
– Felderin olisi pitänyt pystyä hyppäämään 110-111 metriä. Lopulta hän kakki itse ladulle ja hyppäsi 109 metriä. Oli silloin sairaan makeaa seistä siinä sormet pystyssä ja katsoa, että vieläkö naurattaa, Nieminen muistelee.
Voit katsoa Niemisen haastattelun kokonaisuudessaan ylhäältä.