Henkirikoksen tehneiden omaiset saavat usein itsekin syyllisen leiman. Vanhempien antamaa kotikasvatusta epäillään, ja entiset tutut siirtyvät tien toiselle puolelle. Ei ihme, että läheisen teko yritetään pitää salassa. Hätään voi olla vaikea saada apua muilta kuin saman kokeneilta.
Tieto läheisen tekemästä henkirikoksesta tulee useimmiten sokkina.
– Se aiheuttaa tietynlaisen jähmettymisen. Tämä ei voi olla totta, onko tämä minun poikani, mitä on tapahtunut, perheterapeutti Tarja Sassi Kriminaalihuollon tukisäätiöstä kuvaa omaisten tunteita.
Perässä seuraa häpeä. Että meille tapahtuu tällaista.
– Tietysti tulee myös hätä siitä, miten sille omalle lapselle nyt käy.
Vuosittain Suomessa tehdään useita kymmeniä henkirikoksia. Vuonna 2013 poliisin tietoon tuli 108 uhrin kuolemaan johtanutta tahallista väkivaltarikosta. Vankeusrangaistukset ylipäätään koskettavat Kriminaalihuollon tukisäätiössä vuonna 2011 tehdyn Lähelle-selvityksen perusteella jopa 55 000 vangeille läheistä ihmistä päivittäin.
– Rikosten uhreista puhutaan paljon, ja se on äärimmäisen tärkeää, mutta itse katson, että rikosten uhreja ovat myös nämä läheiset, joiden läheinen tekee rikoksen, Sassi sanoo.
– Paljon on sellaista käsitystä yhteiskunnassa, että he olisivat jotenkin huono-osaisia ja syrjäytyneitä sosiaalitoimen asiakkaita, mutta kyllä heitä on ihan kaikista yhteiskuntaluokista. Taustalla ei ole ollut hirveästi merkitystä varsinkaan niiden äitien ja isien kohdalla, joiden lapsi, useimmiten poika, on tehnyt esimerkiksi henkirikoksen.
Yksi yhteinen piirre niitä henkirikollisia, joiden vanhempia Sassi on kymmenen vuotta alalla työskennellessään tavannut, tosin yhdistää.
– Suurimmalla osalla on ollut taustalla päihteidenkäyttöä.
Vihan tunne voi olla hyväksi
Jokin aika sitten Sassille soitti äiti, jonka poika oli tehnyt henkirikoksen niin vahvoissa päihteissä, ettei luultavasti muistanut tapahtuneesta mitään. Sitä ennen jo vuosikymmeniä lapsensa huumeidenkäyttöä katsellut ja jatkuvassa pelossa elänyt nainen tunnusti Sassille toivoneensa, että tapettu olisi ollut oma poika. Studio55.fin haastattelema Nina* kertoi samanlaisista tuntemuksista.
– Mielestäni on täysin normaalia ajatella tuolla tavalla. Varsinkin, jos tekoon päätyvällä – tai eiväthän he aina siihen ”päädy”, vaan toimivat hetken mielijohteesta – on taustalla vahva päihdekierre. Se kertoo siitä väsymyksen määrästä. Vanhempi ei jaksa enää, Sassi sanoo.
Kyynistymistä ja toivottomuuttakin koetaan.
– Mietitään, onko elämässä enää mitään mieltä, kun lapsi saa elinkautisen tuomion. Se tarkoittaa kuitenkin meidänkin yhteiskunnassamme kohtuullisen pitkää aikaa ja vuosia, kun kuljet häntä katsomassa.
– Toisaalta jotkut vanhemmat ovat myös helpottuneita siitä, kun lapsi joutuu vankilaan. On niin raskasta katsoa päihteissä elävää nuorta. Heille vankila on myös tieto siitä, että lapsi on turvassa seuraavat pitkät vuodet.
Jokainen kokee tilanteen omalla tavallaan.
– Toivon, että jossakin kohtaa tulisi myös sellainen vihan kaari. Olen nähnyt, kuinka ihmisillä jää elämättä oma elämä, kun he ovat niin vahvasti mukana siinä lapsen elämässä ja päihdemaailmassa ja yrittävät auttaa. Se oma väsymys on ihan loputon, ja viha ehkä auttaisi ottamaan vähän tervettä etäisyyttä lapseen, Sassi sanoo.
Syyllisyyttä ja piilottelua
Syyllisyyden tunteet ovat yleisiä henkirikoksen tehneen vanhemmille.
– Mietitään, olenko osannut kasvattaa oikein ja mikä meni mieleen.
Yleensä omaisen tekemää henkirikosta piilotellaan niin pitkälle kuin pystytään.
– Nykyäänhän kaikki on hirveän nopeasti mediassa, ja nimetkin julkaistaan, joten sillä tavalla piilottelemaan ei paljon pysty, Sassi huomauttaa.
– Mutta kyllä on todella yleistä, että esimerkiksi viisi–kuusikymppinen äiti piilottelee tapahtunutta omilta vanhemmilta, koska se häpeä on niin suuri. Pelätään ihan sellaistakin, että joku vanha mummo saa sydänkohtauksen, kun kuulee, mitä lapsenlapsi on tehnyt. Salailu on todella yleistä myös työpaikoilla, koska ihminen pelkää oman työpaikan menetystä.
Piilottelun tarve näkyi myös, kun Sassi muutama vuosi sitten haastatteli opinnäytetyötänsä varten 132:ta vankien omaista. Heistä suurin osa oli nimenomaan vankien vanhempia.
– He kokivat, että he eivät halua tulla julkisuuteen näillä asioilla, koska yhteiskunta suhtautuu niihin niin rankasti. He haluavat pysyä itse ihmisenä sen tapahtuman jälkeenkin.
Pelko leimaantumisesta ei ole turha.
– Henkirikos stigmatisoi myös tekijän vanhempia, ehkä muutakin sukua. Olen kuullut hirvittävän monien sanovan, että kadulla vaihdetaan puolta, kun kävellään. Tai on tultu soittamaan ovikelloa ja pyydetty muuttamaan pois kylältä.
Sassi sanoo, että varsinkin äitejä syyllistetään lasten teoista.
– Jos lapselle vaikka tulee mielenterveysongelmia, niin todella usein mietitään, että minkälainen lapsuus oli, ja löytyisikö sieltä vikaa.
– Ihmisten asenteet tällaisia tapahtumia kohtaan ovat yllättävän vahvoja. Ja hirvittäväähän se on, kun ihmisiltä menee henki. Mutta kyllä aika usein, ellei jopa aina, vanhemmat ja muu suku ovat siihen syyttömiä. On ihmisen oma valinta lähteä käyttämään päihteitä, ja sitten tapahtuu näitä ikäviä tekoja. Mutta yhteiskunta kai on sellainen, että se haluaa aina löytää jonkin syyn ja syyllisen.
Vertaistuki usein parasta
Lapsen ja vanhemman välinen suhde on yleensä niin vahva, että ellei vangittu itse halua ottaa etäisyyttä, yhteyttä pidetään tiiviisti silloinkin, kun lapsi istuu vankilassa henkirikoksesta.
Tapaamistila Helsingin vankilassa Sörnäisissä.
– Vanhemmat pyrkivät tukemaan ja valmistelemaan vapauteen siirtymistä, jotta asiat menisivät sitten paremmin. Olisi koti ja päihdehoitoa ja saisi elämästä uudelleen kiinni, Sassi sanoo.
Itseään ei kuitenkaan saisi unohtaa. Henkirikollisten omaisetkin tarvitsevat mielenterveyspalveluita.
– Jos ei masennusta, niin jonkinasteisia mielenterveyden ongelmia on melkein kaikilla henkirikollisten omaisilla. Terapian tarve on suuri. Että olisi joku, jonka kanssa käydä läpi sitä, miten selvitään perheenä ja sukuna, miten lapsi selviää ja miten meidän suhteen käy.
Apua voi hakea esimerkiksi kunnallisista mielenterveystoimistoista tai isompien paikkakuntien kriisipisteistä ja -päivystyksistä.
Valitettavan usein henkirikos on silti ammattilaisellekin niin vieras ja rankka asia, ettei apua osata antaa. Omaiset saattavat olla jonkin tuen piirissä kauankin ilman mitään hyötyä.
– Auttajalla ei ole ymmärrystä siitä rikoksesta, prosessista ja tapahtumista, joiden kanssa ollaan tekemisissä. Se on tietysti kauhean surullista. Apua hakevan ihmisen tilanne muuttuu entistä toivottomammaksi, jos hän joutuu kokemaan, etteivät ammattilaisetkaan osaa auttaa, Sassi sanoo.
Tarvittavaa erityisosaamista löytyy Kriminaalihuollon tukisäätiöstä.
– Olemme tehneet pitkään töitä tämän kohderyhmän kanssa. Pyrimme myös puhelinkonsultaation kautta auttamaan ja ohjaamaan eteenpäin.
Yksi auttamisen muoto saattaa olla ylitse muiden: vertaistuki. Sitä saa Suomessa esimerkiksi Vankien omaiset ry:stä. Yhdistys on perustettu nimenomaan niitä ihmisiä varten, joiden läheinen on tehnyt jonkin rikoksen.
– Ne, jotka ovat selvinneet läheisen tekemästä rikoksesta, pystyvät antamaan parasta tunnetukea niille, jotka ovat juuri sen asian äärellä, Sassi sanoo.
Lähteenä haastattelun lisäksi: Henkirikoskatsaus 2014 (Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos)
Kuvitus: Annika Syvälähde ja Lehtikuva
Lue myös Studio55.fin haastattelu Ninasta*, jonka poika tuomittiin taposta vankeuteen: