Ninan poika tappoi ihmisen: Annan anteeksi, en hyväksy

Riku* oli ihan normaali lapsi. Iloinen ja avoin. Kokeili jalkapallot sun muut lajit, vaikkei niistä vakinaisiksi harrastuksiksi ollutkaan.

Ala-asteaikoina vanhemmat erosivat, kuten niin monien vanhemmat nykyään. Välit äitiin ja isään olivat kuitenkin hyvät ja läheiset.

13-vuotiaana ajanvietto lähti huonoon suuntaan. Poika alkoi käyttää alkoholia, pikkuhiljaa myös huumeita.

– Kai ne merkit olisi pitänyt nähdä, mutta Riku oli viikonloput isällään, johon ehkä luotin liikaa. Siellä oli vääränlainen kaveripiiri, äiti Nina toteaa.

Ammattikoulun toisella luokalla Riku muutti kokonaan isänsä luo.

– Välimme eivät olleet silloinkaan huonot, mutta emme olleet usein tekemisissä. Riku vältteli minua, ikään kuin hän olisi suojellut minua joltakin. Yhteen aikaan hänellä oli varmasti tosi kovat aineet käytössä. Riku ajatteli, että olen enemmän turvassa, jos tiedän vähemmän.

– Yritin puuttua ja olin valmis auttamaan, mutta jossain vaiheessa huomasin, että mitä enemmän puutun, niin sitä kauemmas Riku menee.

Kuinka kauas, sitä Nina ei arvannut. Ei ennen kuin Rikun isä soitti hänelle muutama vuosi sitten ja kertoi, että poika oli pidätetty.

Riku oli tappanut toisen miehen puukottamalla.

– Ensimmäisiä ajatuksia oli, että miksi näin päin. Muutaman päivän mietin, kuinka paljon helpompaa olisi, jos olisi toisin päin, Nina kertoo.

Irti syyllisyydestä

Puukotus tapahtui huumeiden vaikutuksen alaisena ja pikaistuksissa. Sen yksityiskohtaisemmin Nina ei ole koskaan käynyt tapahtumaa läpi Rikun kanssa.

– Ei se tuo sitä ihmistä takaisin.

Uhri oli Ninalle tuntematon.

– Mutta kyllähän sitä sitten sai kavereilta ja muilta tietää. Ilmeisesti he liikkuivat Rikun kanssa jonkin verran samoissa piireissä, Nina sanoo.

Riku lähetti äidilleen melko pian vangitsemisensa jälkeen kirjeen, jossa hän kertoi sulattelevansa tilannetta ja voivansa suhteellisen hyvin. Äiti saisi tulla käymään, jos haluaisi. Kynsileikkurin ja pleikkarinkin voisi tuoda. Kirjeen hän lopetti sanoihin: ”Rakastan teitä. Kadun enkä suunnitellut tekoani, sen kanssa joudun elää. Anteeksi.”

Nina koki syyllisyydentuntoja itsekin.

– Onko tämä minun vikani? Olenko huono äiti? Mitä olisin voinut tehdä? Mitä tein väärin? Isommat syyttelyt olin kyllä läpikäynyt jo aineiden käytön aikana Rikun ollessa nuorempi. Varmaan kuusi vuotta elämästäni syytin itseäni ja pyörittelin niitä ajatuksia, vaikka olen aina pitänyt itseäni hyvänä äitinä ja kasvattajana.

– Lopulta tein itseni kanssa selväksi, etten minä ole tehnyt tekoa, vaan olen äiti pojalleni ja haluan tukea ja rakastaa kaikkia lapsiani joka tilanteessa. Opin erottelemaan, että tämä on minun lapseni, ja hän kantaa itse kaikki omat tekonsa. Minä en pysty niitä kantamaan. Sitä anteeksiantoa Rikukin yritti tuoda hirveästi esiin. Että älä äiti sure, ethän sinä ole tehnyt mitään.

Adressi tuntui huonolta idealta

Äiti ja poika tapasivat toisensa ensimmäisen kerran noin kolme viikkoa puukotuksen jälkeen vankilassa.

– Silloin mietin, minkä takia toinen joutuu niin kovan kantapään kautta menemään elämäänsä.

Tutkintavankeus kesti muutaman kuukauden. Rikun isä oli mukana oikeudenkäynnissä, mutta Nina ei, koska Riku ei tahtonut häntä sinne.

– Hän halusi suojella minua. Kyllä minua ehkä helpotti, kun hän sanoi, että älä tule. Se olisi vaatinut minulta ihan hirveästi voimia.

Uhrin omaiset olivat paikan päällä. Nina ei tunne heitä eikä tunnistaisi, vaikka he kävelisivät vastaan kadulla.

– Pohdin aikoinaan, että lähettäisinkö heille adressin. Jos olisi minun lapsestani kyse, niin haluaisinko heiltä sellaista? Yritin tehdä itselleni selväksi, mikä minun roolini tässä jutussa on, etten satuttaisi sitä perhettä ainakaan yhtään enempää.

– Tein sen ratkaisun, että en uskalla lähettää, koska en tiennyt, olisiko se otettu hyvällä vai pahalla.

Ei voi elää toisten surussa

Riku tuomittiin taposta yhdeksän vuoden ehdottomaan vankeuteen.

– En koskaan hyväksy poikani tekoa. Eikä sen perheen surua saa koskaan pois. Mutta sitten taas minä en voi siinä elää.

Anteeksi Nina on antanut.

Omaisen silmissä vankien olot eivät vastaa puheita

Nina ei ole vangin äitinä yhtä mieltä toisinaan pinnalle nousevien puheiden kanssa siitä, miten hyvä vankiloissa on olla.

– Kuvitellaan, että vangit saavat käydä salilla ja työtoiminnassa ja kaikkeahan niille järjestetään. Mutta se on kyllä niin minimaalista todellisuudessa, ja riippuu henkilökunnasta ja sen määrästä, Nina sanoo.

Ongelmana on Ninan mielestä esimerkiksi laitostuminen.

– Niin se vain menee, että se laitostuminen täytyy saada siellä ensin aikaan, ja sieltä onkin sitten aika vaikea nousta. Meillä on vielä aika hyvä tilanne, kun perhesuhteet ovat hyvät, mutta vankiloissa on varmasti paljon yksinäisiä, joita ei tue kukaan.

– Ymmärrän sen vapauden riiston, mutta jos pyritään siihen, että heistä tulee yhteiskuntakelpoisia, niin otteen täytyisi olla paljon kuntouttavampi. Se näkyisi tulevaisuudessa myös vankilan jälkeisessä elämässä.

Nina uskoo, että kuntoutuksessa auttaisi nimenomaan työtoiminta – tai ylipäätään toiminta.

– Jos ihmiset saisivat esimerkiksi olla ulkona enemmän kuin tunnin vuorokaudessa, he olisivat paljon virkeämpiä ja motivoituneempia omaan kuntoutumiseensa.

Lisäksi Nina toivoisi vangeille etenemismahdollisuuksia.

– Kyllähän sellainen oikeasti syö ihmistä, jos joutuu kaiken odottamaan. Tuntuu välillä kohtuuttomalta, että vangin etenemisestä tai muista muutoksista päätetään kylmästi paperilla tuntematta häntä paremmin ihmisenä.

– Jutut, joita ihmiset kirjoittavat vankien hyvistä oloista, ovat aika typeriä. He eivät ole joutuneet ajattelemaan, että oikeasti kenelle vaan voi tapahtua niin, että onkin yhtäkkiä vangin omainen.

– Teko on totta kai väärä. Mutta niin kuin Riku itsekin ajattelee, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Se taakka on kannettava.

Jonkin aikaa tapahtuman jälkeen Ninalla oli pahoja pelkotiloja.

– Mietin, joutuuko toinen vanhemmista lapsistani koston kohteeksi, hammas hampaasta -meiningillä. Omalla asuinalueella pysyimme suojassa, koska meillä on eri sukunimi kuin Rikulla.

Ninan kaksi nuorimmaista lasta olivat tapahtuma-aikaan esikoulussa ja ala-asteella. Heille kerrottiin veljen teosta vasta reilun vuoden kuluttua.

– He ovat suhtautuneet siihen ikätasoonsa nähden ihan hyvin. Käymme yhdessä katsomassa Rikua vankilassa. Rikulla on kaikkiin sisaruksiinsa hyvät ja rakastavat välit.

Muukin lähipiiri tietää tapahtuneesta.

– Toiset sanoivat, että olihan se aavisteltavissa, että jotain tapahtuu. Alussa ärsytti, kun puolitutut puhelimessa vähän niin kuin kiinnostuneesti voivottelivat, kuinka minä jaksan. Pääsääntöisesti ihmiset ovat kuitenkin suhtautuneet hyvin.

– Tietysti edelleen tuntuu siltä, että eihän kukaan, joka ei koe tällaista, voi ymmärtää sitä.

Parhaaksi avuksi on osoittautunut vertaistuki, jota Nina löysi Vankien omaiset ry:n kautta.

– Ammattiauttajalle jutellessa tuntui, että se olin minä, joka joutui tukemaan sitä auttajaa. Nämä ovat niin isoja ja vieraita asioita, jos eivät ole tulleet kohdalle.

Vankila tuntematon alue

Riku on kärsinyt tuomiostaan nyt pari vuotta.

– Ensimmäinen vuosi oli hirveän tuskainen. Halusin vain kuulla Rikun äänen, jotta tietäisin, että kaikki on hyvin. Vangillehan ei voi soittaa. Hän voi soittaa ulospäin, mutta se on kallista, Nina sanoo.

Kasvokkain he näkevät kerran kuussa perhetapaamisessa, jonka aikana päästään kolmeksi tunniksi järjestettyyn huoneeseen ilman vartijoita. Välillä Nina käy ilman nuorempia lapsia niin sanotussa pleksitapaamisessa. Silloin vierailija ja vanki istuvat pöydän vastakkaisilla puolilla.

Varsinaisen vankilan puolelle Nina ei ole koskaan päässyt. Siten hän ei ole myöskään nähnyt selliä, jossa Riku asuu.

– En saa kuvaa siitä, mikä se oikeasti on. Se on äidille aika vaikeaa, koska ainahan sitä haluaa tietää, missä oma lapsi on.

– Toisaalta siitäkin täytyy erotella itsensä. Enhän minä muutenkaan voisi hallita tuon ikäisen elämää.

”Ne tekijätkin ovat ihmisiä”

Nina kertoo, että huumeita Riku ei ole enää vankilassa käyttänyt.

– Hän halusi niistä eroon jo siviilissä. Sain käsityksen, että hän koki jo tuolloin, että se maailma oli nähty. Mutta keinot siitä irti pääsemiseen olivat heikot.

Rikun teosta kirjoitettiin aikanaan lehdissä. Nina luki ne jutut itsekin. Samanlaisista henkirikoksista uutisoidaan mediassa harva se päivä.

– Tietysti on järkyttävää, kuinka paljon niitä tapahtuu. Mutta harvat henkirikokset ovat mitenkään suunniteltuja. Voi kun ihmiset ymmärtäisivät, että ne tekijätkin ovat ihmisiä. Se vain tapahtuu niin nopeasti, hetkessä.

– Tiedän, että Riku ei normaalisti tekisi kenellekään pahaa. Olen aina pitänyt häntä hyvänä poikana. Vaikka aineet ovat olleet kuvassa, niin hän on aina ollut rehti. Suojellakseen vain jättänyt kertomatta asioita minulle.

Nina uskoo ja luottaa siihen, että Riku pääsee vielä vankilasta vapauduttuaan töihin ja kiinni arkeen.

– Rikulla on kaikki mahdollisuudet niin sanottuun hyvään elämään.

* Henkilöiden nimet on muutettu.

Kuvitus: Annika Syvälähde