"Kun Matti Nykänen voitti mäkihypyssä, myös tavikset voittivat."
Matti Nykäsestä on kirjoitettu vino pino kirjoja. Herää skeptinen kysymys, kaipaavatko ne seurakseen yhtään lisää, sillä omintakeisen elämäntaiteilijan traaginenkin taival on kansakunnan yhteisessä muistissa.
Tänään torstaina julkaistu tietoteos Matti Nykänen – Pilviin kahlittu poika (Docendo) onnistuu tehtävässään. Tietokirjailijana edellisellä, kulttuurin moniottelija Jörn Donneria käsitelleellä teoksellaan kiitosta kerännyt Kai Ekholm on luonut tarkkanäköisen synteesin siitä, mitä Nykänen oli ihmisenä.
Paino on Nykäsen olemisella, ei hänen teoillaan. Toki Ekholm pikakelaa Nykäsen toilailun asteelle äityneitä tempauksia, mutta teot ovat vain väline olemiselle.
Piristävä näkökulma aiempiin Nykästä käsitelleisiin kirjoihin verrattuna uutukaisessa on se, että linssi tarkentuu päähenkilön ohella ympäröivään yhteiskuntaan, kansalaisiin.
Peilin edessä on Nykäs-näytelmää kohtauksesta toiseen uskollisesti tapittava yleisö, sinä ja minä. Nykänen toteutti yleisönsä toiveita: kun hän voitti mäkihyppääjänä, myös tavikset voittivat.
Ekholm kuvaa kirjassa taitavan osuvasti 1980-luvun jälkikekkoslaista Suomea aikana, jolloin Nykäsestä kasvoi kaikkien aikojen paras mäkihyppääjä. Yhteiskunta muuttui seuraavina vuosikymmeninä, mutta Nykänen pysyi aina kuvassa mukana eri rooleissaan.
Matti Nykänen esiintyi vantaalaisessa hotellissa ensimmäisen kerran vankilareissunsa jälkeen 7. lokakuuta 2005.
Lue myös: Pia Nykänen muistelee häitänsä: "Päivä oli täynnä iloa, naurua ja paljon rakkautta"
Humalainen näytelmä
Pilviin kahlittu poika ei ole uutisia tihkuva paljastuskirja – ja toisaalta on.
Näytillä ovat Nykäsen roolinvaihdot mäkihyppääjästä viihdelaulajaksi ja strippariksi, kioskimurto Kainuun-leirillä, passitus kotimaahan kesken Keski-Euroopan mäkiviikon, lukuisat avioliitot, yletön sekoilu alkoholin kanssa, lukemattomat lehtilööpit ja uskomaton määrä julkista performanssia. Kaikki tämä on kuitenkin vanhan kertausta.
Ei ihme, että Ekholm hyödyntää Nykäsen elämää palastellessaan Danten Jumalaisen näytelmän kolmiosaista rakennetta Paratiisi, Kiirastuli ja Helvetti. Varsinkin kirjan alun rappiovyörytys Matin ja Mervi Tapolan avioliitosta tuo mieleen Charles Bukowskin kirjat.
Kirjan Paratiisi-osuudessa on arkisen hellyttäviäkin hetkiä. Mäkihyppääjä Nykänen olisi voinut tehdä toisenlaisenkin lajivalinnan, sillä kymmenvuotiaana hän pelasi talven 1973–74 Jyväskylässä jääkiekkoa.
– Se oli jotenkin sekavaa ja epäitsenäistä touhua, kun ei saanut rauhassa keskittyä virheittensä korjaamiseen. Koko ajan oli joku tökkimässä selkään. Ja oli pakko hösöttää lauman mukana. En tykännyt, Nykänen muisteli aikoinaan.
Hänen moitteensa kuvasivat kaukalon tapahtumia, mutta paljastavat yleisemmin jotain oireellisen olennaista hänestä itsestään. Ailahtelevana persoonana Nykänen kammosi auktoriteetteja. Se paistoi läpi hänen elämänsä loppuun saakka.