Helena Petäistön kolumni: Modernin ajan Metternich – kukaan ei ole saavuttanut Kissingerin jälkeen vastaavaa statusta

Viime torstain vastaisena yönä katkesi "Yhdysvaltain viimeisenä eurooppalaisena vaikuttajana" pidetyn poikkeuksellisen persoonan elämänlanka. Yhdysvaltain entisen ulkoministerin, Henry Kissingerin, poismeno osui sellaiseen maailmanpolitiikan saumaan, jossa hänen oivalluksilleen olisi tilausta enemmän kuin vuosikymmeniin. Tämän elämääkin suuremman ja koko maailmaa syleilleen poikkeuksellisen poliitikon, geopoliittisen pohdiskelijan ja amerikkalaisen oraakkelin ajatukset jäävät kuitenkin elämään yhtä lailla kuin hänen ihailemansa Metternichin hahmo pysyy historian sivuilla.

Vaalien alla kysytään Suomessa aina, kenen ehdokkaan kanssa menisi mieluimmin kaljalle. Mutta sellainen, joka ei pidä kaljasta, voi kysyä itseltään ranskalaiseen tapaan, kenen kanssa menisi mieluimmin lasilliselle tai päivälliselle. Jos minä olisin saanut valita kaikista maailman tapeista drinkkikaverin, se olisi ehdottomasti osunut "dear Henryyn". Vielä parempi, jos tämän yhden hengen think tankin kanssa olisi saanut istua kokonaisen päivällisen ajan.

Mikä elämä! Yhdysvaltain presidenttien korvaankuiskaajan sataan elinvuoteen mahtui sekä valtavasti työtä, suuria ponnistuksia, koettelemuksia, tragedioita että erehdyksiä ja epäonnistumisia, mutta myös enemmän kuin runsaasti planeetanlaajuisia saavutuksia, onnistumisia ja suurta arvostusta joskin myös ankaraa kritiikkiä. Mutta hamaan loppuun asti oltiin planeetan kaikilla kulmilla yhä uteliaita tietämään, mitä Henry Kissinger mahtaa mistäkin maailmanpolitiikan käänteestä ajatella. Hänen poikkeuksellinen elämänsä symbolisoi jo itsessään Euroopan tragediaa ja Yhdysvaltain suurvalta-asemaa.

Lue myös: Henry Kissinger on kuollut

Saksan Baijerissa pienessä Fürthin kaupungissa rauhassa elänyt Kissingerin suku kuului niihin, jotka maksoivat kalliin hinnan Adolf Hitlerin juutalaisvainoissa; peräti 13 suvun jäsentä sai niissä surmansa. Tyttökoulun lehtori Louis Kissinger ehti paeta perheineen Yhdysvaltoihin vuonna 1938 juuri ennen kauhistuttavaa kristalliyötä. New Yorkin satamassa nousi perheen mukana maihin myös 15-vuotias Heinz, joka ei osannut sanaakaan englantia, mutta joka vaihtoi tuota pikaa etunimensä Henryksi. Hän oli saapunut maahan, jossa oli mahdollisuus nousta huipulle sitkeän työnteon, älykkyyden ja muiden, puhtaasti omien avujen ansiosta.

Euroopassa se ei olisi hänen mukaansa onnistunut. Juuri se olikin Euroopan tragedia, päästää pystyvimmät ja nerokkaimmat yksilönsä hyödyttämään vierasta maata Atlantin taakse. Natsi-Saksan vainoja paenneesta eurooppalaisesta tuli Yhdysvalloille korvaamaton amerikkalainen. Vielä ulkoministerinäkin Kissingerin puheesta kuulsi saksalainen korostus. Hänellä olikin tapana laskea leikkiä sillä, ettei hän osaa ainoatakaan kieltä ilman ulkomaista korostusta. Vanhaan äidinkieleenkin kun oli tullut amerikkalainen korostus.

Täysin poikkeuksellista oli se, että kun Kissingerin oma poliittinen ura oli päättynyt vuonna 1977, vielä viiden vuosikymmenen ajan sen jälkeen hänellä oli suuri vaikutusvalta maailman asioihin. Vaikutusvallan hämmästyttävä kesto kumpusi paitsi poikkeuksellisesta kokemuksesta viiden presidentin neuvonantajana ja kahden presidentin ulkoministerinä myös hänen sammumattomasta uteliaisuudestaan kaikkea uutta kohtaan. Vielä viimeisen elinvuotensa aikana hän kirjoitti pohdintojaan muun muassa tekoälystä. Ja kun hänelle vielä viime kesänä levitettiin Pekingissä punaista mattoa kuin kuninkaalliselle ainakin, koskivat puheenaiheet Kiinan presidentti Xi Jinpingin kanssa paitsi Taiwania myös tekoälyä ja ilmastonmuutosta.

Alun perin kirjanpitäjäksi tähdänneen nuoren miehen kaavailut katkesivat, kun hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden, ja toisen maailmansodan puhjettua löysi itsensä taistelemassa Ardenneilla uuden kotimaansa univormussa vapauttaakseen entisen kotimaansa natsivallasta. Sodan jälkeen hän toimi vielä jonkin aikaa miehitetyn Saksan tiedustelupalvelussa jäljittämässä Gestapon jäseniä. Mutta Atlantin taakse palattuaan vuonna 1946 nuori Kissinger, joka oli ennen sotaa ollut töissä tehtaassa ja hankkinut iltaoppilaana itselleen amerikkalaisen high school -tutkinnon, päätyi opiskelemaan valtio-oppia Harvardiin.

Ihailemaansa Klemens von Metternichiä käsittelevän tutkielmansa ansiosta Kissinger suoritti arvostetun opinahjon loppututkinnon hyvin arvosanoin ja päätyi pikavauhtia tämän kuuluisan yliopiston valtio-opin professoriksi. Euroopasta tullut Kissinger arvosti suuresti kolmea historian suurmiestä; ranskalaista Richelieutä, Ranskan Aurinkokuninkaan tarmokasta oikeaa kättä, preussilaisten raudanlujaa keisari Bismarckia sekä ennen kaikkea eurooppalaisen diplomatian huippua edustanutta itävaltalaista Metternichiä, jonka taitavan diplomatian ansiosta Eurooppa palasi rauhanaikaan 20 vuoden sotimisen jälkeen.

Kissingerille diplomatia oli kaikki kaikessa, ja sillä saralla hän saavuttikin suurimmat voittonsa. Hän oli väsymätön neuvottelija, joka kykeni ulkoministerinä sukkuloimaan uskomattomat 200  000 kilometriä vuodessa. Metternichin oppeja seuraten hän ei koskaan jättänyt diplomatiaa kokonaan syrjään, oli tilanne mikä hyvänsä. Hän luonnehti Wienin kongressin suurmiestä "merkittäväksi voimatasapainon manipuloijaksi".

Vuodesta 1956 lähtien alkoi Kissinger pikkuhiljaa hivuttautua Washingtonin poliittisiin piireihin toimien ensi osa-aikaisena neuvonantajana presidentti Dwight D. Eisenhowerin hallinnolle, kunnes hänestä tuli sekä presidentti John Kennedyn että Lyndon B. Johnsonin korvaankuiskaaja. Ensimmäisen teoksensa "Ydinaseet ja ulkopolitiikka" hän oli kirjoittanut vuonna 1957.

Vaikka "the American dream", amerikkalainen unelma, oli periaatteessa mahdollinen kaikille, vaati se nuorelta Kissingeriltä äärimmäisen paljon. Vaatimattomista oloista lähteneen, murtaen englantia puhuvan juutalaisen poliittisen pakolaisen nousu huipulle Yhdysvaltain snobilla valkoisten protestanttien länsirannikolla oli kaikkea muuta kuin helppo suoritus.

Kissingerin elämänkertakirjoittajan Walter Isaacsonin mukaan nuori mies ui kuitenkin henkevyytensä ja loistavan huumorintajunsa ansiosta nopeasti kaikkiin hyödyllisiin piireihin liittovaltion pääkaupungissa. Hän alkoi saada kutsuja kaikille niille päivällisille, joille kuuluikin päästä. Hän luki kaiken, mitä käsiinsä sai niin, että hän saattoi briljeerata kaikissa keskusteluissa. Hänellä oli myös selvästi luontainen kyky tulla hyvin toimeen kaikkien kanssa poliittisen kentän laidasta laitaan.

Ei siis ihme, että lopulta vuonna 1978 peräti 85 prosenttia amerikkalaisista oli sitä mieltä, että Henry Kissinger oli maan ihailtavin persoona. Hänestä oli tullut Yhdysvaltain diplomatian ensimmäinen todellinen tähti, eikä vastaavaa statusta ole kukaan hänen jälkeensä saavuttanutkaan.

Niinpä niin, jopa Playboy valitsi hänet vuoden persoonaksi, joka kanssa olisi kaikkein mukavinta viettää iltaa. Eikä "dear Henry" pettänyt siinäkään ihailijoitaan, vaan näyttäytyi usein kauniiden naisten seurassa. Tukeva, raskasliikkeinen mies, jonka nenällä keikkuivat vahvat mustasankaiset silmälasit, ei ollut varsinainen Adonis, mutta valta on seksikästä, totesi mukava iltaseura itse ja lisäsi: "Kun on viettänyt päivän Golda Meirin seurassa, ei enää illalla tarvitse Indira Gandhia".  

Vahvan kansainvälisen aseman Kissinger saavutti kahden peräkkäisen presidentin, Richard Nixonin ja Gerald Fordin, ulkoministerinä. Vuonna 1969 hänestä oli tullut Nixonin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja, ja vuonna 1973 hänet nimitettiin ulkoministeriksi. Se oli hänen uransa merkittävin vuosi, sillä se sisälsi sekä Vietnamin rauhanneuvottelut että yllättävän diplomaattisen avauksen onnistumisen Kiinaan.

Nixon oli perinyt Vietnamin sodan edeltäjältään, mutta sekä presidenttiä että Kissingeriä syytettiin sodan pidentämisestä ja myös Kamputsean massiivisista pommituksista. Kissinger onnistui kuitenkin lopettamaan Yhdysvaltojen osalta kahdeksan vuotta kestäneen verisen sodan, ja hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto yhdessä Pohjois-Vietnamin rauhanneuvottelijan Le Duc Thon kanssa. Jälkimmäinen kieltäytyi ottamasta rauhanpalkintoa vastaan, ja pian selvisi, miksi: Saigon kaatui, ja koko Vietnam joutui lopulta sittenkin kommunistivallan alle.

Kissinger otti rauhanpalkinnon vastaan, muttei mennyt sitä hakemaan Oslosta peläten mielenosoituksia, niin kyseenalainen hänelle myönnetty palkinto oli. Monien mielestä Kissinger olisi ansainnut pikemminkin sotarikossyytteen, ei rauhanpalkintoa.  Lopputulos oli myös kaikkea muuta kuin "kunniallinen rauha" Yhdysvalloille, jota Kissinger oli alun perin tavoitellut. Nähtävästi hän itsekin aavisteli asianlaidan puhuessaan myöhemmin vain "decent pausesta" eli säädyllisestä tauosta sotimisessa.

Mutta Kissingerin ansiosta Yhdysvallat tunnusti kommunistisen Kiinan valtion, ja olemattomien suhteiden lämmittäminen Kiinan suuntaan niin sanotulla pöytätennisdiplomatialla oli sensaatio. Hän aloitti myös liennytyksen Moskovan suuntaan ja oli ensimmäisen ydinaseiden rajoitussopimuksen alkuunpanija Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä. Kissinger olikin Suomen alkuun paneman ETY-prosessin vahva tukija ja oli läsnä Helsingissä, kun presidentti Ford allekirjoitti ETY-sopimuksen Finlandia-talossa vuonna 1975.  

Väsymättömästä sukkuloinnistaan huolimatta Lähi-idässä Kissinger ei saanut estetyksi Kippurin sotaa, mutta onnistui liennyttämään tilannetta Israelin ja arabimaiden välillä ja edesauttamaan ratkaisevasti Egyptin ja Israelin välisen rauhansopimuksen syntymistä.

Sen sijaan Kissingerin toiminta Etelä-Amerikassa, etenkin Chilessä, ei tuonut hänelle kunniaa, sillä arkistojen avauduttua on paljastunut hänen roolinsa presidentti Salvador Allienden kaatumisessa ja vallan kaapanneen hirmuhallitsijan, Augusto Pinochetin, nousussa.

Kaiken kaikkiaan hengästyttävän paljon – niin hyvässä kuin pahassa – aikaansaanut suuren luokan huippudiplomaatti, briljantti ja laajasti lukenut, älykäs persoona! Voiko drinkkiseuralaiselta enempää toivoa? Totta totisesti, ei!

Jos sellainen onni olisi kohdalle osunut, niin missä oikein olisin halunnut sen lasillisen nauttia "dear Henryn" kanssa? Pariisin Bar Kléberissä, naturellement, luonnollisesti. Se nimittäin sijaitsee juuri siinä huoneessa, jossa Kissinger kävi neuvotteluja Vietnamin sodan lopettamiseksi!

Vietnamin rauhanneuvottelut käytiin lähellä riemukaarta sijaitsevassa upeassa vanhassa rakennuksessa, josta oli tehty kongressikeskus nimeltä Centre Kléber samannimisen avenuen mukaan, jonka varrella rakennus sijaitsee. Kun rauhansopimus oli saatu solmituksi, se myös allekirjoitettiin samassa rakennuksessa yhdessä Ranskan ulkoministeriölle varatuista tiloista. Kun viimeisenä opiskelukesänäni tulin töihin pariisilaiseen pankkiin, oli rakennus, jossa Vietnamin rauhanneuvottelut oli käyty ja rauhansopimus allekirjoitettu, yksi ensimmäisiä paikkoja, jotka minulle kaupungissa esiteltiin; silloin sota oli vielä niin tuoreessa muistissa.

Kun kuuluisa kongressikeskus ja yksi Ranskan valtion kruununjalokivistä myytiin qatarilaisille vuonna 2009 ja rakennukseen tuli palatsihotelli The Peninsula, se oli minusta lähes pyhäinhäväistys. Mutta lopulta asiassa ei ihan hullusti käynytkään. Nyt siinä samassa tilassa, jossa Kissinger neuvotteli Vietnamin rauhansopimuksen, on nimittäin upea baari. Sen kahdelle vastakkaiselle seinälle on tilattu Vietnamista siellä käsin kudotut suuret ja kauniit silkkiset seinävaatteet. Kyllä siinä miljöössä passaa tilata baarin kehittämän drinkin, jonka nimi on – naturellement! – Henry Kissinger.

Tämän giniä ja kirsikkalikööriä sisältävän cocktailin ääressä olisin kysynyt "dear Henryltä", miksi ihmeessä hän oli aina niin nihkeä Euroopan unionin kehittämiselle. Eikö hän todellakaan ymmärtänyt, että on koko lännen, myös Yhdysvaltain etu, että Eurooppa on vahva ja siten aiempaa parempi yhteistyökumppani. Yhdysvaltain hegemonia oli nimittäin Kissingerille läpi koko elämän kulkenut johtoajatus, eikä vahva Eurooppa sopinut hänestä siihen kuvioon. Siitä varmaan johtui myös hänen hapan ihmettelynsä, mihin puhelinnumeroon Eurooppaan oikein pitäisi soittaa, että saisi pomon kiinni.

Sen sijaan Kissingerin kiteytys siitä, että Saksa on maailmalle liian pieni, mutta Euroopalle liian suuri, on minusta keskeinen oivallus eurooppalaisesta dynamiikasta, joten sille ajatukselle olisimme voineet vaikka skoolata. Sen päälle olisin voinut häntä onnitella siitä, että hän kallistui viimein kannattamaan Ukrainan Nato-jäsenyyttä eikä enää tuputtanut maalle "Suomen mallia", kuten vielä Venäjän Krimin valtauksen jälkeenkin. Ja sitten olisin kysynyt häneltä uudesta maailmanjärjestyksestä ja paljosta, paljosta muusta.

Loppukevennykseksi olisi vielä kysynyt, mikä siinä Metternichissä häntä eniten kiehtoi. Tämä Wienin parkettien partaveitsihän käytti diplomatiassaan ennen kaikkea paljon samppanjaa ja tanssiaisia. Pitäisikö sitä metodia ottaa nykyäänkin ottaa enemmän käyttöön?

Mutta kun se drinkkihetki Bar Kléberissä ei koskaan toteutunut, enää voi vain toivottaa: "Lepää rauhassa, 'dear Henry'"! Sen hän on totisesti ansainnut.