Helena Petäistön kolumni: Ranska hyppää tänään tuntemattomaan, ja edessä ovat vaaralliset ajat

Vaalit joko avaavat ensimäistä kertaa vallan ovet äärioikeistolle, tai jos niin ei käy, joka tapauksessa maan poliittinen järjestelmä muuttuu. Huomisaamuun mennessä Ranska on tehnyt hypyn tuntemattomaan ja presidentti Emmanuel Macron putouksen ojasta allikkoon.

Vaalilain mukaisesti kaikki kampanjointi loppui lauantain vastaisena yönä puolilta öin. Sen jälkeen, kun Macron ilmoitti tasan kuukausi sitten kansalliskokouksen hajottamisesta ja ennenaikaisista vaaleista, valtavan shokin jälkeen on Ranskassa eletty jännittynyttä psykodraamaa, jossa kansalaiset ovat olleet hämmästyneitä, turhautuneita, huolestuneita, stressaantuneita ja vihastuneita.

Kummankaan, Marine Le Penin eivätkä Macronin puheet viikon aikana ole myöskään olleet omiaan rauhoittamaan tilannetta. Marine Le Pen syytti presidenttiä "hallinnollisesta vallankaappauksesta", kun tämä nimitti loppuviikosta uuden poliisipäällikön, maakuntien korkeita virkamiehiä sekä Ranskan suurlähettiläitä. Kyseessä ovat kuitenkin presidentille kuuluvat normaalit nimitykset, eikä Macronin virkakausi ole suinkaan ohi ennen kuin kahden ja puolen vuoden päästä. Le Penin hyökkäys vain lupaa jyrkkää vastakkainasettelua mahdollisen yhteishallinnan aikana.

Macron puolestaan varoitti sisällissodan mahdollisuudesta. Sitä en taas pitäisi yhtään tuulesta temmattuna. Tuoreessa muistissa ovat vuoden 2019 tuhot ja vandalismi, jota silloin kutsuttiin urbaaniksi sissisodaksi. Äärioikeiston väkivaltaisten anarkistien olemassaolosta tiedettiin, mutta yllätyksenä maan pinnalle putkahtivat myös siihen asti piilossa pysytelleet äärivasemmiston anarkistit. 

Molemmissa oli Afganistanissa ja Malissa sotilaskokemusta saanutta, hyvin varustautunutta porukkaa, jonka kanssa maan poliisivoimat olivat helisemässä ja joiden tihutyöt olivat valtavia. Myös toissavuotiset ongelmalähiöiden rajut mellakat ympäri maata osoittivat, ettei tulen roihahtaminen ole milloinkaan kovin kaukana, ja silloin puhuttiinkin nimenomaan sisällissodan vaarasta.        

No, eivät nämä vaalit suinkaan ole Ranskassa ensimmäiset eivätkä varmasti myöskään viimeiset, joiden kampanja-aikana esiintyy väkivaltaisuutta. Mutta tällä kertaa äärimmäisen lyhyen ja jännitteisen kampanja-ajan aiheuttama stressi on kyllä näkynyt tavallista suurempana väkivaltaisuutena. Peräti 51 kansanedustajaehdokasta on joutunut fyysisen väkivallan kohteeksi, osa heistä jopa sairaalakuntoon.

Tänään vaalisunnuntaina onkin siis varauduttu pahimpaan. Peräti 30 000 poliisia ja santarmia on määrätty valvomaan järjestystä eri puolilla maata. Jos äärioikeisto voittaa ehdottoman enemmistön maan kansalliskokoukseen, vasemmisto ryntää heti kadulle. Jos taas äärioikeisto ei saa odottamaansa voittoa, se saattaa kokea, että siltä on varastettu sille kuuluva voitto, ja silloin se puolestaan ryntää kadulle. Kansalliskokouksen eteen suunniteltu antisemitismiä vastustava mielenosoitus on kielletty.

Kuinka koville poliisi joutuu, riippuu siitä, ottavatko äärioikeiston ja äärivasemmiston anarkistiryhmät keskenään yhteen ja kuinka paljon tuhoa he aiheuttavat sekä kapitalismin symboleina pidetyille kaupoille ja pankkirakennuksille ja mahdollisesti vallan symboleille ja valtion virallisille rakennuksille. Viime sunnuntain ensimmäisellä kierroksella äärivasemmisto kielsi anarkistejaan riehumasta, ettei se vaikuttaisi heidän äänimääräänsä toisella kierroksella. Nyt, kun vaalit on sunnuntai-iltana käyty, ei samanlaisia kieltoja ole tiettävästi annettu. Yöstä voi tulla todella raju.

Lue myös: Ranskassa ratkaiseva päivä parlamenttivaaleissa – 30 000 poliisia turvaamaan äänestystä

Myös yleinen keskustelukulttuuri on muuttunut kuukauden aikana. Perinteisesti ranskalaiset ovat aina nauttineet kiivaastakin poliittisesta väittelystä. Se on ollut vähän kuin kansallinen urheilulaji, ja sitä on käyty sivistyneesti useimmiten päivällispöydässä. Mutta nyt perheissä ja suvuissa on kuulemma syntynyt vakavia riitoja ja jakolinjoja, jos joukosta joku on yllättäen höyrähtänyt äärioikeiston tai äärivasemmiston kannattajaksi.

Eikä ihme, sillä Ranskassa on nyt kyse niin suuresta muutoksesta, että koko Eurooppa pidättää henkeään. Äärioikeiston valtaannousua on Ranskassa pelätty aina 1980-luvulta lähtien, kun Marinen isän, Jean-Marie Le Penin perustama ääripuolue ylsi ensimmäisenä Euroopassa yli kymmenen prosentin kannatukseen. Seuraava shokki oli keväällä 2002, kun isä Le Pen pääsi kuin pääsikin presidentinvaaleissa toiselle kierrokselle.

Silloin syntyi muiden puolueiden kesken niin sanottu tasavaltalainen rintama, "le front républicain". Sen ansiosta lähes kaikki äänestivät Le Peniä vastassa ollutta gaullistiehdokasta Jacques Chiracia vain estääkseen juutalaisvastaisuudestaan kuuluisan, rajua provokaatiota viljelleen Le Penin pääsyn valtaan. Äärioikeiston vastainen rintama toimi niin hyvin, että Chirac nousi tasavallan presidentiksi runsaan 82 prosentin kannatuksella. Monet vasemmistolaiset antoivat hänelle äänensä mielenosoituksellisesti kumihanskat käsissä tai pyykkipoika nenässä, sillä he eivät suinkaan äänestäneet Chiracin puolesta, vaan Le Peniä vastaan.

Vaali vaalilta Ranskan äärioikeiston kannatus on kuitenkin noussut nousemistaan niin, että viime presidentinvaaleissa kaksi ja puoli vuotta sitten Marine Le Pen sai jo yli 40 prosenttia äänistä. Hän on onnistunut tekemään isältään perimästään puolueesta niin hovikelpoisen, että tasavaltalainen rintama on selvästi heikentynyt. Sen pitävyyteen ei siis voi enää luottaa, ja se huolestuttaa suurta osaa kansalaisia.

Sitä paitsi parlamenttivaaleissa tilanne on aina monimutkaisempi kuin presidentinvaaleissa. Jos vaalipiirissä toiselle kierrokselle selviää kolme tai joskus jopa neljä ehdokasta, se hajottaa ääniä, ja äärioikeiston ehdokkaalla on siten suuremmat mahdollisuudet voittaa. Tällä kertaa tällaisia monen ehdokkaan vaalipiirejä jäi viime maanantaina jäljelle ennätysmäärä; 577:n vaalipiirin joukosta yli 300 niin sanottuja "triangulaires". Niissä toisella kierroksella parlamenttipaikasta taistelee kolme ehdokasta.

Tähän asti 40 vuoden ajan tasavaltalainen rintama on toiminut tehokkaasti äärioikeistoa vastaan metodilla, josta käytetään nimitystä "le désistement". Se tarkoittaa sitä, että kahdesta muusta ehdokkaasta kolmanneksi jäänyt luopuu ehdokkuudestaan ja antaa omille äänestäjilleen ohjeet äänestää äärioikeiston ehdokkaan kanssa kilpailemaan jäänyttä toista ehdokasta. Tälläkin kertaa menetelmä pantiin välittömästi käytäntöön, ja se tuotti yhä niin hyvän tuloksen, että huomenna jäljellä on enää vain 88 "triangulaires" eli kolmen ehdokkaan vaalipiiriä.

Mutta täysin epävarmaa on loppuun asti, tottelevatko äänestäjät annettuja ohjeita ollenkaan niin hyvin kuin aikaisemmin. Monien mielestähän Marine Le Penin puolue ei ole enää lainkaan yhtä pelottava eikä vaarallinen kuin isä Le Penin aikoihin.

Epävarmuutta lisää myös se, että tämä viikonloppu on ranskalaisten tämän kesän ensimmäinen varsinainen lomallelähtöviikonloppu, mikä saattaa vaikuttaa äänestysvilkkauteen. Mielipidemittaukset kyllä ennustavat silti vieläkin suurempaa äänestysintoa kuin viikko sitten. Viime sunnuntaina peräti 66,8% äänioikeutetuista meni vaaliuurnille. Sellaista määrää ei ole nähty sitten 1970-luvun lopun, joten ranskalaisilla on kyllä selvä käsitys näiden vaalien poikkeuksellisuudesta.

Mutta aivan viimeisimmät ennusteet perjantailta voivat kuitenkin taas lisätä huolettomuutta siitä, ettei äärioikeisto ehkä sittenkään saakaan ehdotonta enemmistöä kansalliskokoukseen niin kuin pelätään. Ehdottomaan enemmistöön tarvitaan 289 paikkaa. Vielä viikko sitten mielipidemittaukset povasivat Le Penin puolueelle mahdollisesti jopa 303 paikkaa, mikä säikäytti oikein kunnolla. Sitten ennuste laski 270:een paikkaan, ja perjantain viimeinen ennuste on enää 210  paikkaa. Tällaisen laskun ennusteessa luulisi puolestaan saavan jokaikisen Le Penin kannattajan tänään liikkeelle. Lisäksi ensimmäisen lomaviikonlopun äänestysvilkkaus on niin suuri epävarmuustekijä, ettei yksikään gallupin tekijä uskalla olla varma mistään. Jännitys jatkuu siis ihan viime hetkiin asti.

Jordan Bardella, Le Penin puolueen puoluejohtaja ja tuleva pääministeri, on sanonut, ettei hän lähde hallituksen johtoon, ellei puolue saa ehdotonta enemmistöä, sillä hän haluaa panna täytäntöön vain äärioikeiston ohjelman eikä suostu sotkemaan siihen mitään muuta. Mutta Marine Le Pen otti torstaina lievemmän kannan sanoen, että päämääränä on yhä hallitusvastuu, jos ehdottomasta enemmistöstä puuttuu vain parikymmentä paikkaa, sillä silloin on vielä mahdollista saada lakiesityksen taakse tarvittava kourallinen kansanedustajia muista puolueista.

Juuri sitähän Macronin puolue on joutunut tekemään aina siitä lähtien, kun se jäi ilman ehdotonta enemmistöä viime vaaleissa. Siihen erittäin työlääseen käytäntöön Macron olisi nyt halunnut selvennyksen näillä ennenaikaisilla vaaleilla voidakseen jatkaa uudistuspolitiikkaansa, mutta kovien panosten pokeripeli epäonnistui pahan kerran.

Macron ei odottanut, että Ranskan hajanainen vasemmisto saisi rivinsä kootuiksi ja muodostaisi kolmannen blokin. Hän ei osannut perustella kansalaisille tarpeeksi hyvin syytä ennenaikaisiin vaaleihin. Ja ennen kaikkea hän ei ollut tietoinen siitä, kuinka syvällä häneen itseensä kohdistuva torjunta oli. Eläkeuudistus eli eläkeiän nostaminen 62:sta vuodesta 64:ään vuoteen oli ranskalaisille viimeinen pisara, jota ei anneta anteeksi, vaikka maan väestö vanhenee eikä eläkkeen maksajien määrä lisäänny. Nyt on jo laskettu, ettei tämä vesitetty eläkeuudistus riitä edes muutamaa vuotta kauemmas. Jo Charles de Gaulle joutui toteamaan, että on mahdotonta johtaa kansaa, jolla on 368 erilaista juustoa. Ja nykyään ranskalaisia juustoja on jo yli tuhat!

Kun tilanne on näin mahdoton, on selvää, etteivät nämä vaalit tuo mitään selvyyttä asioihin, päinvastoin. Mitä ihmettä tämän illan tuloksista oikein seuraa? Maassa, jossa ei ole koalitiohallitusten perintöä, kaikki on monimutkaisempaa kuin muualla. Kuitenkin nyt sellaista epäpyhää allianssia kuin koalitiohallitusta joudutaan ehkä ensimmäistä kertaa vakavissaan Ranskassakin miettimään, kun puoluekenttä on jakautunut kolmeen blokkiin kahden ison sijasta. ongelmallista kuitenkin on myös se, että Macronin perustaman liberaalin keskustan ohella kaksi muuta suurinta ovat ääripuolueita. 

Viime parlamenttivaalien jälkeen, jolloin Macronin puolue sai vain suhteellisen enemmistön kansalliskokoukseen, olisi koalitio pitänyt jo löytyä. Kun sitä ei silloin onnistuttu muodostamaan, nyt sellainen on ehdottomasti löydettävä, muuten edessä on pattitilanne. Mutta hirveän vaikeaa koalition muodostaminen on, kun vastakkainasettelu on ollut niin repivää eikä kompromissihalukkuutta ole oikein mihinkään suuntaan. Saksan liittokansleri Olaf Scholzin johtamaa horjuvaa koalitiota pidetään Ranskassa lähinnä pilkkana ja hyvänä esimerkkinä siitä, miten koalitio ei todellakaan toimi.  

Mutta vaikka Ranskan äärioikeiston ehdottoman enemmistön eli 289:n paikan mahdollisuus on loitonnut kauemmas, ei sitäkään vaihtoehtoa voi ihan kokonaan sulkea pois. Siinä tapauksessa Ranskassa alkaisi neljättä kertaa vaikea "la cohabitation", yhteishallinnan aika, nyt taatusti paljon  vaikeampi kuin koskaan ennen. Äärioikeiston 28-vuotiaan untuvikon, Jordan Bardellan, ja kokeneen Macronin pakollinen yhteistyö olisi varmasti tuskien taival, joka ei sovi kummallekaan.

Vastakkain olisivat kolmen huippukorkeakoulun briljantti kasvatti ja eurooppalainen visionääri sekä melkoinen kupla, huterat maantieteen opiskelut kesken jättänyt keskinkertaisuus, jonka suurin ansio oli olla Marine Le Penin sisarentyttären poikaystävä. Bardellan varman ja sujuvan esiintymisen takana on neljä vuotta kestänyt kokeneen mediakouluttajan sinnikäs preppaus, jonka seurauksena nuori mies katsoo aina tervehtiessään suoraan silmiin ja sanoo lujalla äänellä: ”Bonjour!” Sen takaa löytyy lähinnä tyhjää. Sliipattu ja vahvaksi bodattu ulkonäkö on tehty miellyttämään myös iäkkäämpiä sukupolvia, ja tiktok-sisällöt puolestaan houkuttelemaan nuoria.

Tällainen keinotekoinen markkinointituote olisi siis tulossa istumaan EU-pöytiin Macronin mukana, sillä yhteishallinnan kaudella Ranska tarvitsee aina kaksi lautasta, kun eri puoluetta edustava pääministeri valvoo presidentin tekemisiä. Maan poliittisen historian kuuluisin tällaiseen "la cohabitationiin" liittyvä anekdootti koettiin sosialistipresidentti François Mitterrandin kaudella, kun huippukokouksessa tiukasti hänen takanaan istui gaullistipresidentti Jacques Chirac. Pyöreän kokouspöydän toisella puolen paukutti vaatimuksiaan Britannian rautarouva Margaret Thatcher. Chiracin varomaton puuskahdus Mitterrandin korvaan: "Mitä hän vielä haluaa? Minun munani tarjottimella vai?" meni mikrofonin kautta Thatcherin tulkille, jonka käännös sai punan nousemaan rautarouvankin poskille.

Mutta todennäköisin tilanne tänä iltana on se, ettei mikään kolmesta blokista saa ehdotonta enemmistöä kansalliskokoukseen.

Jos äärioikeisto saa kuitenkin vahvan enemmistön eli vähintään 250 paikkaa, se saattaa lähteä hallitukseen. Silloin se joutuu hakemaan kannatuksen jokaiselle lakiesitykselleen kerta kerralta erikseen niin kuin Macronin nykyisellä toisella kaudella on jouduttu jatkuvasti tekemään. Jos taas paikkamäärä jää alle 250:n ja Jordan Bardella silti lähtee hallitukseen, tulee tilanteesta kaikkein vaikein ja epävakain. Silloin muiden keskenään muodostama enemmistö voisi kaataa hallituksen suoraa päätä milloin tahansa. Voi siis käydä niinkin, että siinä tapauksessa äärioikeisto päättää jäädä oppositioon, vaikka sillä onkin suhteellinen enemmistö.

Siinä tapauksessa Ranskassa voidaan yrittää muodosta äärioikeiston vastainen koalitio, josta melkoista pöhinää onkin kuulunut pitkin viikkoa lukuisilta tahoilta. Pääministeri Gabriel Attal on puhunut keskustan, oikeiston ja vasemmiston mahdollisesta yhteistyöstä, joka palvelisi tasavaltaa. Se tarkoittaisi macronilaisen keskustan ympärille koottua joukkoa, johon voisi kuulua maltillista oikeistoa, sosialisteja, vihreitä ja mahdollisesti jopa kommunisteja solmimaan hallitussopimusta. Macron itse kaavaili jo kuukausi sitten samantapaista hallitusprojektia, joka kursittaisiin kokoon keskustasta, gaullisteista, sosialisteista ja vihreistä. Keskustalaisen MoDemin johtaja François Bayrou, jonka ansiosta Macron aikoinaan nousi presidentiksi, on kutsunut tasavaltalaisia ja demokraattisia voimia ottamaan vastuuta ja kokoontumaan saman pöydän ympärille. Myös maltillisen oikeiston johtohahmoista Xavier Bertrand puhunut hallitusyhteistyöstä "kansallisen nousun" nimellä.

Osa sosialistipuolueen jäsenistäkin on kaavaillut samaa, mutta sillä ehdolla, että uusi hallitusohjelma painottuisi vasemmiston ideoille. Entisen sosialistipresidentti François Hollanden mukaan puolueiden tulisi sopia minimimäärästä asioita vuoden ajaksi niin, ettei maa jää kokonaan ilman hallitusta. Vihreiden Marie Tondelier’n ehtona on, ettei uusi pääministeri olisi macronisti.

Kaikki tällainen puhe on ihan uutta Ranskassa, jossa jo pelkästään kompromissi-sanalla on ollut taakkana paha maine aina natsimiehityksestä lähtien. Mutta pakon edessä koiraskin näyttää poikivan ja lehmä lentävän. Länsi-Bretagnen yliopiston professori ja entinen oikeusministeri Jean-Jacques Urvoas nimittää kaavailuja viisisorkkaiseksi lampaaksi, "le mouton à cinq pattes". Ranskassa paljon käytetty ilmaisu tarkoittaa äärimmäisen harvinaista asiaa.

Urvoasin mukaan uudenlaisten hallituskaavailujen onnistumiselle on kolme ehtoa: Hallitusohjelman sopiminen useiden puolueiden kesken, sopu uuden pääministerin nimestä, mikä lienee kaikkein vaikein asia, sekä Macronin vetäytyminen taka-alalle.

Niinpä niin! Macron, joka haki selkeyttä päätöksentekoon kahden vaikean vuoden jälkeen ilman ehdotonta enemmistöä kansalliskokouksessa, teki päätöksen uhkarohkeasta yrityksestä omin päin  kysymättä asiasta muilta, edes pääministeri Attalilta, vaikka perustuslaki niin edellyttää. Nyt hän on pudonnut itse ojasta allikkoon, sillä nyt jopa omat porukat ovat alkaneet ottaa häneen etäisyyttä. Entinen pääministeri Édouard Philippe totesi jo alkuviikosta, että macronismin aika on ohi.

Se on muulle Euroopalle erittäin valitettava asia, sillä Macron on ollut juuri se, joka on ajanut vahvaa ja itsenäistä Eurooppaa, piiskannut unionia eteenpäin ja koordinoinut Ukrainan apua. Kaikki nämä vuodet hän on ollutkin Venäjän presidentti Vladimir Putinille punainen vaate ja vihollinen numero 1 Euroopassa sekä kyberhyökkäysten ykköskohde. Netti vilisee Macronin vastaista propagandaa, jota Kremlin trollitehdas on suoltanut alusta lähtien. Se on tuottanut Putinin kannalta niin hyvää tulosta, että Kremlin diktaattori saa hykerrellä tyytyväisenä tänä iltana.

Macronin omiin virheisiin kuuluu hämmästyttävän huono tiedottaminen. Macronin aikana Ranskasta on tullut maa, joka vetää eniten ulkomaisia investointeja maailmassa, työttömyys on laskenut, kun kaksi miljoonaa uutta työpaikkaa on nähnyt päivänvalon ja kuusi miljoonaa uutta yritystä luotu, yritysten kilpailukyky on parantunut tuntuvasti, kun jäykkää lainsäädäntöä on karsittu, koululaitosta ja varhaiskasvatusta on tehostettu, eläkejärjestelmää uudistettu kestävämmäksi, Ranskan terveydenhuolto on OECD:n arvion mukaan läntisten teollisuusmaiden paras, ja ranskalaisia on köyhyysrajan alapuolella vähemmän kuin eurooppalaisia keskimäärin.

Macron on uudistanut ja modernisoinut Ranskaa väsymättä enemmän kuin neljä viimeisintä edeltäjäänsä yhteensä. Ja tämän kaiken hän on onnistunut tekemään huolimatta keltaliiveistä, koronaepidemiasta ja Ukrainan sodasta. Tästä kaikesta keskivertoranskalainen on kuitenkin autuaan tietämätön, sillä tiedottaminen on ollut surkeaa tai olematonta samalla, kun Marine Le Pen ja äärivasemmiston nokkamies Jean-Luc Mélenchon ovat toitottaneet herkeämättä Macronin vastaista tekstiä.

Saksalainen asia-aikakauslehti Der Spiegel kiteyttää tilanteen hyvin: "Maailma alkaa taas epäillä tätä arvaamatonta maata. Macron tarjosi erilaista Ranskaa seitsemän vuoden ajan, mutta nyt tämä luku on päättynyt."