Koneen omistuksessa oleva edustuslimusiini on edelleen rekisterissä ja ajokunnossa. MTV tapasi auton pitkäaikaisen kuljettajan Lauri Kuikan.
"Olemme rikkaita, liikumme Tshaikalla..." räppäsi Raptori vuonna 1990. Viisi vuotta aiemmin Suomen kolme suurta vientiyritystä Nokia, Wärtsilä ja Kone saivat hankkia Neuvostoliitosta kukin oman Gaz 14 Tshaikan. Venäjäksi Tshaika tarkoittaa lokkia. Kirjoitusasuina käytetään myös "Tšaika" tai "Chaika".
Tavallisesti Tshaikoja näkyi vain Neuvostoliiton ministeriöiden ja suurlähetystöjen käytössä. Jo 70-luvulla suomalaisyritykset yrittivät hankkia Tshaikoja, vauhdittaakseen idänkauppaa.
– Loppujen lopuksi Neuvostoliitto myi nämä kolme Tshaikaa, ne ovat ainoat kappaleet, joita ylipäätään on myyty millekään firmoille, muistelee yli 30-vuotta Koneen autonkuljettajana toiminut Lauri Kuikka, tuttujen kesken Late.
Latella on takanaan Koneen autojen rateissa yhteensä 1,5 miljoonaa kilometriä.
Tshaikan ratissa Latelle kävi tutuksi erityisesti Munkkiniemi-Hyvinkää -reitti. Koneen pääkonttori on Munkkiniemessä, yksi tehtaista Hyvinkäällä.
Kokoa ja voimaa, mutta nykymitoilla maltilliset tehot ja varusteet
Tshaikan saa liikkeelle 5,5 litrainen V8 neuvostovalmisteisen automaattivaihteiston avittamana. Varusteista löytyvät mm. tuohon aikaan ylelliset ilmastointi, sähköikkunat ja ilmastointi. Tehoa löytyy moottorin kokoon nähden "vain" 220 hevosvoimaa. Pituutta maantielaivalla on yli kuusi metriä ja leveyttä kaksi.
– Akseliväli on niin pitkä, että onhan tämä kömpelöhkö ajettava. Voisi sanoa, että tämä on kuin vanha herrasmies, jäykkä ja vähän kömpelö, arvioi Late ratin takaa.
Moni pitää neuvostolaitteita epäluotettavuuden perikuvina, mutta Tshaika on liidellyt maanteitä pitkin kuin terve lokki konsanaan.
– Koskaan ei ole minkäänlaisia ongelmia minun käytössä ollessa sattunut. Ei voi moittia autoa missään suhteessa, se on suoriutunut kunnialla tehtävästään, Late kertoo.
Pitkiä kauppareissuja rajan takaa
Koneen Tshaikaa käytettiin erityisesti silloin, kun vieraina oli neuvostoliittolaisia kauppakumppaneita. Idänkaupan aikoina bisneksessä ei saanut ollut kiire minnekään.
– Kun Moskovasta tuli kauppavaltuuskunta, siinä oli kuusi-seitsemän papparaista ja he olivat seitsemästä kymmeneen päivää täällä. Neuvottelivat pari päivää ja sitten piti aikaa kuluttaa viikko siinä. Käytiin ympäri maakuntia kiertelemässä, vaikkapa kalassa ja syömässä hyvin tietenkin, Late muistelee.
– Sitten pari päivää ennen heidän paluupäiväänsä laitettiin nimet paperiin. Eihän nykyajan bisnesmaailma elä enää tällä tavalla, mutta se oli sen ajan henki. Ihan miellyttävät muistot jääneet niistä reissuista, vaikka vähän sivusta seurasikin, Lauri Kuikka kertoo.
Juttuseuraa tarvittaessa
Kuljettaja oli tarvittaessa juttuseurana, jos firman johtoa kuljetettiin ilman vieraita.
– Kyllä me aina välillä rupateltiin milloin mitäkin, lähinnä päivän tapahtumista ja tuommosia, mutta silloin kun oli vieraita kyydissä, niin eihän kuljettaja osallistu millään tavalla siihen keskusteluun. Hyvä kuljettaja on huonokuuloinen niin kuin minäkin, Late naurahtaa.
Mersulippis kelpasi itänaapurille
Lopuksi Late kertoo tarinan kalastusreissusta ja mersulippiksestä, joka päättyi tuliaisten vastaanottamiseen.
– Olimme menossa Hangosta Hiittisiin kalaan ja minulla oli lippis, jossa oli Mersun merkki. Mashimportin pääjohtaja otti sen minulta päästä ja pani omaan päähänsä ja lähti heittämään uistinta. Hän piti sitä päivän ja iltamyöhällä tultiin Kalastajatorpalle. Kun nousimme autosta, hän pisti lakin minulle takaisin päähän. No minä otin hatun ja panin takaisin hänen päähänsä ja sanoin, että pozhaluista (ole hyvä). Johtaja kävi kaivamaan kassiaan ja otti sieltä ison kaviaaripurkin ja vodkapullon ja työnsi ne kouraani, horosho (selvä on), Lauri Kuikka kertaa tapahtumia idänkaupan kultaisilta vuosilta.
