"Pidempään aikaan ei tiedetä sellaista humalaisten tulvaa olleen liikkeellä", kirjoitti tamperelaislehti. Kieltolaki astui voimaan Suomessa sata vuotta sitten.
"Tätä lakia on kansamme laajoissa kerroksissa hartaasti odotettu ja sen voimaan-astumista on sen vuoksi pidettävä merkkitapahtumana. -- Onko tämä laki edistävä raittiutta siinä määrin kuin on toivottu, sen osoittaa tulevaisuus."
Näin Helsingin Sanomat kirjoitti 1. kesäkuuta 1919, kun kieltolaki oli juuri astunut voimaan Suomessa.
Toiveiden säröilyä ei tarvinnut odottaa kovin kauas tulevaisuuteen. Tampereen yliopiston tutkija Jarmo Peltola kertoo, että laki otettiin sen voimaantulopäivänä monissa kaupungeissa vastaan viinanhuuruisilla juhlilla.
Kansan Sana -lehti kirjoitti juhlinnasta Tampereella.
"Väkijuomia näytti olevan kaupungissa viime lauantain vastaisena yönä runsaasti, sillä pidempään aikaan ei tiedetä sellaista humalaisten tulvaa olleen liikkeellä. -- Aina aamuun saakka oli humalaisia hoippumassa kadulla ja istuskeli heitä pitkin katuvieriä."
Laki kielsi kaiken alkoholin myymisen, valmistamisen ja nauttimisen muussa kuin lääkinnällisessä, teknisessä tai tieteellisessä tarkoituksessa.
Raittiusliike oli ajanut kieltolakia jo pitkään, ja sen toteutuminen oli kannattajille suuri askel siveyden ja sivistyksen tiellä.
"Kun kieltolaki nyt monien vaikeuksien perästä tänään astuu voimaan, on siihen suhtauduttava niin kuin lailliseen lakiin ainakin, jotta se tulisi tuottamaan kansallemme siltä odotettua siveellistä ja taloudellista hyötyä", Helsingin Sanomat patisti.
Pirtu oli perustavaraa, yläluokka hankki myös viskiä ja konjakkia
Uutta lakia pidettiin outona, eikä sitä kunnioitettu kovinkaan kuuliaisesti.
– Tavallinen kansa ei pitänyt kieltolakirikoksia oikeina rikoksina, tutkija Jarmo Peltola sanoo.
Koska alkoholin kysyntä ei kadonnut laittomuuden myötä, tarjontaa alettiin tuottaa rikollisin keinoin. Rikollinen toiminta oli hyvin järjestäytynyttä.
Poliisi oli kieltolain rikkomuksista hyvin tietoinen, mutta resurssit eivät riittäneet tarpeeksi tiukkaan valvontaan. Rikoksia katsottiin joskus läpi sormien, ja reikäinen lainvalvonta herätti Peltolan mukaan epäilyjä korruptiosta.
Janoinen kansa keksi monia keinoja alkoholin hankkimiseen.
– Pirtu oli perustavaraa, jota ihmiset hankkivat ja laimensivat yhteiskuntaluokasta riippumatta. Yläluokka hankki lisäksi omien yhteyksiensä kautta esimerkiksi konjakkia, viskiä ja viiniä ulkomailta, Peltola kertoo.
Salaviina kulki konjakkiarkuissa ja pirtuveneissä
Pääosin viina liikkui maanteitä pitkin, mutta trokarit hyödynsivät myös rautatieverkostoa. Kiinnijäämisen välttämiseksi salakuljettajat laittoivat konjakilla täytetyn matka-arkun yksinään junaan, josta trokauskumppani kävi hakemassa lastin päätepysäkillä.
Pirtuveneet seilasivat pitkin Suomen rannikkoa ja kuljettivat alkoholia ulkomailta. Jos vene todettiin poliisiratsiassa alkoholirikoksen apuvälineeksi, se siirtyi valtion omistukseen.
Sama koski alkoholia kuljettaneita autoja. Poliisi sai näin käyttöönsä enemmän kulkuvälineitä kieltolain rikkojien jahtaamiseen.
Lopulta ajojahti kävi liian raskaaksi paitsi poliisille myös kansalle.
Kieltolain kaiku kuuluu yhä
Moni kieltolain kannattajakin totesi lopulta täyskiellon haitat hyötyjä suuremmiksi. Kansanäänestyksessä yli 70 prosenttia äänestäjistä kannatti lain kumoamista.
Kieltolaki kumottiin 5. huhtikuuta vuonna 1932. Ensimmäiset Alkoholiliikkeen myymälät avasivat ovensa samana päivänä kello 10.
Alkoholin käyttö ja myyminen pysyivät vahvasti säädeltyinä vielä kieltolain päättymisen jälkeen. Sata viime vuotta ovat sisältäneet lukuisia alkoholilainsäädännön vaiheita, mutta Peltolan mielestä kieltolain kaiku kuuluu kulttuurissamme yhä.
Hän nostaa esimerkiksi alkoholipoliittisen keskustelun silloin, kun vahvempia alkoholijuomia suunniteltiin tuotavan ruokakauppojen hyllyille.
– Jostain syystä suomalaisten poliitikkojen on aina ollut vaikea uskoa, että kansamme pystyisi juomaan sivistyneesti, Peltola toteaa.