Kirja-arvio: Tyrannien nousu, uho ja tuho

Kirja tyrannimaisista mahtimiehistä eli populistisista ja autoritäärisistä johtajista on lähihistoriasta kiinnostuneille viihdyttävää mutta samalla myös pelottavaa luettavaa. Monen tyrannin kohdalla tulee kysyneeksi, miten tällaiset miehet ylipäätään pääsevät valtaan?  

Voisi ajatella, että liian suuria itsestään kuvitelevat mahtimiehet kuuluvat edellisille vuosisadoille mutta aina sellaisia vain nykypäivänäkin pintaan pulpahtaa - viimeisimpänä esimerkkinä Donald Trump, joka monen mahtimiehen tavoin jätti jälkeensä savuavat rauniot, Trumpin tapauksessa häväistyn kongressirakennuksen ja muutamia ruumiita. 

Pitkä kaari Hitleristä Trumpiin

Kirjassa käsitellään Adolf Hitleriä ja Benito Mussolinia mutta myös lähempänä nykyaikaa vaikuttaneita Silvio Berlusconia, Muammar Gaddafia ja Augusto Pinochetia. Mainintoja saavat myös Donald Trump, Jair Bolsonaro, Vladimir Putin ja muutamat muut. 

Yhdysvaltalainen professori ja politiikan kommentaattori Ruth Ben-Ghiat on onnistunut löytämään samankaltaisuuksia hyvinkin erilaisista tyranneista.

Moni tyranni korostaa puheissaan miehisyyttä ja kansakunnan mahtavuutta. Perinteiset sukupuoliroolit ovat entisten ja nykyisten tyrannien mielestä hyvästä, joskin tähän sekoittuu myös machoilu, seksin ylikorostaminen puheissa ja teoissa, kuten olemme nähneet etenkin Trumpin ja Berlusconin tapauksissa. 

Libyan Gaddafilla oli kokonainen haaremi naisia omina sairaanhoitajinaan ja henkivartijoinaan. Näitä naisia hänelle etsivät "kykyjenetsijät", jotka hakivat tyttöjä ja naisia etenkin koulujen ja yliopistojen tapahtumista. Berlusconi piti puolestaan bunga-bungaksi nimittämiään seksijuhlia ja antoi kunnian tästä nimestä ystävälleen Gaddafille. 

Miehinen kukkoilu yleistä

Italian pitkäaikainen pääministeri Berlusconi on erikoinen esimerkki nykyajan tyrannista. Hän pystyi manipuloimaan koko kansaa viihteellisillä tv-kanavillaan ja kun hän pääsi pääministeriksi, myös Italian valtiolliset tv-kanavat olivat Berlusconin vallan alla. 

Berlusconin paras kaveri oli toinen tyranni, Venäjän presidentti Vladimir Putin. EU-piireissä ja Yhdysvalloissa ryhdyttiin jopa epäilemään herrojen liian likeisiä suhteita. Yhdysvaltain Rooman-suurlähettiläs varoitteli vuodettujen wikileaks-dokumenttien mukaan ulkoministeriään Hillary Clintonia Berlusconista, joka "esitti näkemyksiä, joita hän oli saanut suoraan Putinilta".

Ben-Ghiat varoittelee, että juuri esimerkiksi Putin ja Berlusconi vahingoittavat tai tuhoavat demokratiaa ja käyttävät maskuliinisuutta poliittisen legitimiteettinsä välineenä. 

Ben-Ghiatin tuomio on selkeä: tyrannit ovat yleensä "riippuvaisia korruptiosta ja sensuurista eivätkä ota yleistä etua huomioon, hoitavat kansalliset kriisit huonosti ja tuottavat usein kansalleen tuhoa".

Entiset hyvät ajat

Usein tyrannit ihannoivat mennyttä aikaa. Paras esimerkki lienee Putinin kaipuu Neuvostoliittoon ja jonkinlainen Stalinin rehabilitointi. Kirjan mukaan Putin on hyväksynyt ainakin muutaman Stalinin patsaan pystyttämisen. Berlusconi on puolestaan väittänyt, että Mussolini ei koskaan tappanut ketään. 

Mahtimiehet-kirjaa voisi kuvailla jonkinlaiseksi käsikirjaksi siitä, miten tullaan tyranniksi. Tyrannin kannattaa kirjan mukaan käyttää propagandaa, sensuuria, korruptiota, myöhemmin myös mahdollisuuksien mukaan väkivaltaa, kirjoittaa historiaa uudelleen, hyödyntää valheita ja puolitotuuksia ja väittää totuutta valheeksi. 

Mediat kannattaa mahdollisuuksien mukaan ottaa omaan hallintaan ja jos se ei ole mahdollista, kannattaa median sanomisia kyseenalaistaa, kuten Trump teki jatkuvasti: Trumpillehan kaikki epämieluisat uutiset olivat valeuutisia, joita tekivät valemediat. 

Tyrannit hyödyntävät väkivaltaa, jos se vain on mahdollista. Kirjassa onkin runsaasti kuvauksia Hitlerin, Gaddafin ja Pinochetin valtakoneiston käyttämästä väkivallasta. 

Demokratiassa väkivallan käyttö ei tietenkään ole yhtä helppoa kuin diktatuurissa mutta esimerkiksi Trump ilmoitti, että voisi tappaa jonkun Viidennelle avenuella kannatuksensa kärsimättä. Filippiinien Rodrigo Duterte ilmoitti puolestaan vaalikampanjassaan tappavansa tuhansia huumediilereitä – kuten sitten tapahtuikin. 

Nimeä vihollisesi

Tyrannin on myös hyvä nimetä selkeitä vihollisia, joita esimerkiksi nykypäivänä ovat maahanmuuttajat tai ylipäätään ihmiset, jotka ovat eri mieltä. 

Yleistä on myös omien suuruudenhullujen ajatusten samaistaminen kansan tahdoksi. Esimerkiksi Libyan Gaddafi sanoi ei vain edustavansa kansaa vaan olevansa itse asiassa kansansa ja sen "surujen ja unelmien ruumiillistuma". 

Tästä ei ole pitkä matka siihen, että tyranni kuvittelee olevansa itsensä jumalan hyväksymä kansanjohtaja. 

Pääsy valtaan vaihtelee

Hyvä kysymys tietenkin on, miten tyrannit pääsevät erityisesti demokratioissa valtaan. Esimerkiksi Italiassa eivät edes kaikki Berlusconin äänestäjät pitäneet hänen toimistaan, mutta Berlusconi Forza-Italia-puolueineen oli perinteisille konservatiiveille ja oikeistolaisille ainoa vaihtoehto, kun vasemmistoehdokkaita ei missään tapauksessa haluttu äänestää. 

Myös Trumpilla oli ja on paljon kannattajia, jotka eivät pidä kaikista hänen toimistaan, mutta jotka perinteisesti äänestävät oikeistoa, jota republikaanit Yhdysvalloissa edustaa. 

Euroopassa populistien, tyrannien ja autoritaaristen hahmojen nousulle avautuivat portit 90-luvulla, kun rautaesirippu kaatui ja perinteinen vasemmisto joutui sivuraiteelle.

Näyttääkin siltä, että tyranneilla on usein tilaisuus päästä valtaan juuri silloin, kun muu poliittinen kenttä on hajallaan. Toisinaan tyranneja äänestetään, koska muitakaan varteenotettavia vahtoehtoja ei ole tarjolla.

Pitää muistaa, että tyranni yleensä myös edustaa jotain ryhmäkuntaa, jonka etu on, että tyranni on vallassa. Usein vallankeikaus syö myös lapsensa mutta sitäkin useammin myös tyranni joutuu ennen pitkää ongelmiin – kuten vaikkapa Gaddafi, joka löytyi pakomatkansa päätteeksi lopulta viemäriputkesta.