Kommentti: 100 päivää hiiltyneitä ruumiita ja palavia panssareita herätti meidät – Euroopankin on ollut pakko vihdoin avata silmänsä

"Afrikassa on hätä! Hätä!", huutaa mies hautausmaalla kotimaisessa komediasarjassa Ihmebantu (2009).

"No nimenomaan! Kun...siitä on vain jotenkin niin vaikea huolestua, fiilispohjalta", vastaa Tommi Korpelan näyttelemä pukumies.

Ukrainan sota kiinnostaisi jopa Korpelan pukumiestä. Se on liian iso, liian raaka ja ennen kaikkea liian lähellä, jotta sen voisi mukavasti välttää.

Syyrian sisällissota ja sen sellaiset ovat aikapäiviä sitten muuttuneet Euroopasta katsottuna pakolaiskysymyksiksi.

Ukrainan sota on toista maata. Mediat ovat levittäneet kuvia hiiltyneistä ruumiista, palavista panssarivaunuista, murjotuista sairaaloista ja ihmisistä, joiden kädet on teipattu selän taakse ennen teloitusta.

Sota on nyt niin lähellä, että Euroopan on ollut pakko huomioida se muutoinkin kuin korusanoin. Suomi ja Ruotsi ovat hakeneet Natoon. Aseapua on toivottu ja saatu.

Sotaisa herätyskello on soinut Euroopalle useita kertoja viime vuosikymmeninä. Eurooppa on kuitenkin ollut itsepetoksen mestari.

Jugoslavian hajoamissota lapioidaan mullan alle, kun kerrotaan menestystarinaa toisen maailmansodan raunioista nousseesta Euroopasta. Siihen kuvioon eivät arviolta 130 000–140 000 kuollutta oikein sovi.

Saman kohtalon oli kokea Venäjän hyökkäys Krimin niemimaalle vuonna 2014. Niin ikään jatkuvat aseleporikkomukset olivat, no, kivempi sivuuttaa.

Venäjästä haluttiin uskoa parasta, vaikka se mielikuvitusta vaatikin.

Georgia onneksi oli riittävän kaukana, ettei Kremlin pikku hyökkäys vuonna 2008 muuttanut merkittävästi Euroopan turvallisuustilannetta.

Vasta Kiovaan osuneet ohjukset pakottivat Euroopan todella heräämään.

"Sota...sota ei koskaan muutu"

Yhdysvaltain johtamien liittoumien pitkät sodat Irakissa ja Afganistanissa vääristivät osaltaan kuvaa siitä, mitä sota todella on niille, jotka sen joutuvat läheltä kokemaan.

Vaikka Mosulissa, Kabulissa ja lukuisissa muissa kaupungeissa ja kylissä kuoli valtava määrä ihmisiä, ei silvotuista ruumiista ja itkevistä äideistä juuri puhuttu Ukrainan sodan tapaan ennen Isisin hirmutekoja.

Se ei ole sattumaa. Vietnamin sota antoi keskeisen opetuksen Yhdysvalloille. Rehelliset kuvat rintamalta eivät lisää pommitusten kannatuslukuja.

Kärsimyksen sijaan nähtiin räjähdyksiä öisestä Bagdadista. Pommit paukkuivat kuin ukkonen ja katsottavaa oli enemmän kuin keskimääräisessä ilotulituksessa.

Räjähdykset olivat totta kai turvallisia, sillä propagandan mukaan huipputarkat, liki kirurgiset ohjukset tappoivat vain univormupukuisia ja tuhosivat pelkästään sotilaskohteita.

Kuolemaa kylvävistä sotakoneista brändättiin teknologiaa. Tankkeja ja ohjuksia vertailtiin kuin puhelinmalleja konsanaan. Panssarivaunujen tykkien millimetreistä puhuttiin, telaketjujen murskaamista luista ei niinkään.

Samaa kuvaa piirtävät monet suosituimmista sotapeleistä. Kun hiirikädelläni kylvän kuolemaa milloin missäkin stanissa, eivät siviilien kärsimykset ole läsnä. Muut ihmiset ovat maalitauluja ja oma kuolema korjaantuu pikalatauksella. Poikkeuksiakin totta kai on, mutta ne ovat juuri niitä.

Mielikuvaa sodasta on kuitenkin vaikea muuttaa pitkäksi aikaa, sillä kuten Fallout-pelisarjan (1997–) jokaisen osan alussa muistutetaan: "Sota...sota ei koskaan muutu". 

"Sota on helvetti"

Yhdysvaltain sotilaallinen ylivoima teki Irakiassa ja Afganistanissa käydyistä sotatoimista ensi alkuun yksipuolisia. Rynnäkkökiväärillä on paha pysäyttää risteilyohjusta.

Tappiot, siis nimenomaan Yhdysvaltain ja sen liittolaisten tappiot, olivat alkuun pieniä, liki olemattomia.

Jälleen kuva sodasta vääristyi. Sodasta tuli operaatio, joka suoritettiin hirmuisella ylivoimalla ilman ongelmia. Sillä toisella puolella toki kuoltiin, mutta Ihmebantun pukumiestä jälleen lainaten: "Niihin on vaikea samaistua. Niillä siellä kun kuolee tuhat jossain tulvassa, niin onhan se nyt vähän niin, että oi-voi".

Pitkittyneet taistelut, Abu Ghraibin vankilasta levinneet kidutuskuvat ja Yhdysvaltain kaoottinen vetäytyminen Afganistanista toki osaltaan todistivat, ettei noidenkaan sotien televisiokelpoinen versio oikein kestänyt kriittistä tarkastelua.

Silti ennen Ukrainan sodan alkamista asiantuntijat pääosin arvioivat, että jos sota syttyisi, niin Venäjä kaataisi Ukrainan nopeasti.

Sodan ensipäivistä piti jälleen tulla samanlainen risteilyohjusten ja erikoisjoukkojen show kuin mihin Yhdysvallat oli meidät opettanut.

Toisin kävi. Hävittäjiä ammuttiin alas, tankit paloivat ja sekä sotilaat että siviilit kuolivat äitiä itkien. Ukrainan sota on tehnyt selväksi, että kun osapuolet ovat edes jossain määrin tasaväkiset, ei raskailta tappioilta vältytä.

Vahvistettuja lukuja on vielä mahdotonta saada, mutta sekä Venäjän että Ukrainan uskotaan menettävän päivittäin satoja sotilaita. Sen ei olisi saanut antaa tulla yllätyksenä, sillä sellaista sota on.

Vaikka Ukraina vaatii päivittäin modernimpaa aseteknologiaa käyttöönsä, ei Venäjän hyökkäyssodasta oikein ole ollut teknologian juhlaksi. Ukrainan sodalla on ihmisen kasvot.

Tämä sota on ollut ruma, raaka ja tulee sellaisena todennäköisesti jatkumaan. Ja ennen kaikkea, se on ollut niin lähellä, ettei näiltä tosiasioilta ole edes Suomessa voinut ummistaa silmiään.

"Sota on helvetti", sanoi tarinan mukaan kenraali William Tecumseh Sherman vuonna 1879.

Sherman oli oikeassa. Sota on helvetti, eikä se koskaan muutu.