Ensi torstaina luterilaiselle kirkolle valittavan uuden arkkipiispan edessä on iso kivi käännettäväksi: mihin kirkkoa tarvitaan modernissa yhteiskunnassa, jossa ihmisiä kiinnostavat hengelliset kysymykset yhä vähemmän? Jos kirkko hukkaa lähivuosinakin aikansa riitelemällä homoparien kelvollisuudesta kirkkohäihin, myyntiin voidaan laittaa useampikin kylmenevä temppeli. Kirkon pitäisi tarjota toivoa ja lohtua ihmisen arkeen sekä olemassaolon kysymyksiin – kyselemättä uskon määrää.
Asun Uudellamaalla kunnassa, jossa on kaunis 600 vuotta vanha kivikirkko – eikä minkäänlaista seurakunnan näkyvää toimintaa. Ei näy pappeja eikä lukkareita kauppakeskuksen kulmilla – ei jouluna eikä pääsiäisenä.
En epäile, etteikö hiljaista diakoniatoimintaa seurakunnan sisätiloissa ja vanhainkodeissa hoidettaisi velvollisuuksien mukaan. Mutta tavallisia työssäkäyviä rivitalokristittyjä ei kutsuta mihinkään. Normiliturgian pyörittäminen ja säilyttäminen näyttää riittävän. Täytynee odottaa sinne vanhainkotiin, että tapaisin papin.
Toisinkin on. Olen nähnyt Helsingissä ja muuallakin Suomessa innokkaita pappeja, jotka tulevat ostareille juttelemaan ja laulamaan tai kutsuvat tähtitieteilijöitä kirkkoon pohtimaan olevaista ja ikuista. Ja kuulolle tuleekin niitä ihan tavallisia seurakunnan jäseniä, joiden suurin ongelma ei juuri nyt ole se, nousiko Jeesus haudastaan. He ja heidän lapsensa ratkaisevat kirkon tulevaisuuden.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Tapio Luoma (toinen vas.) ja Björn Vikström (oik.) äänestettiin jatkoon arkkipiispavaalin ensimmäiseltä kierrokselta. Toinen vaalikierros käydään torstaina.
Kirjailija ja eläkepappi Heikki Palmu kirjoitti pari viikkoa sitten Kotimaa-lehdessä suoraan, että hälytyskellojen pitäisi jo soida.
Nämä tilastot ovat jäätävää luettavaa:
– 600 000 ihmistä on eronnut kirkosta viimeisen 10 vuoden aikana. Tuona aikana liittyneetkin (160 000) huomioiden jäsenmäärä putosi 11 prosenttia vuosikymmenessä!
– Vuonna 1995 jumalanpalveluksissa kävi kahdeksan miljoonaa ihmistä, 2015 enää 5,8 miljoonaa.
– Yli puolet avioliitoista solmitaan nykyisin juristin, ei papin edessä. Tästä seuraa lasten kaikkoaminen kirkon yhteydestä.
– 1990-luvun alussa 90 % lapsista kastettiin kirkon jäseniksi, 2016 luku oli enää 69 %.
– Päiväkerhojen lapsista on 20 vuoden aikana häipynyt 65 %. 65 prosenttia kirkon tulevaisuudesta!
Nämä ovat niin karmeita lukuja, että kirkko kaipaisi nyt laajaa sisäistä herätystä. Mutta miten tällainen voisi tapahtua, jos kirkon julkikuvaa hallitsee yhä sisäpiirin riitely ihmiskuvasta: saako homoja vihkiä alttarilla – tai edes siunata.
Olen kuullut muutamankin ylpeästi konservatiiviksi esittäytyvän kirkon soturin sanovan suoraan, että ”länsimainen rappio ja kirkon liberaalit tuhoavat kirkon, ja tämä on Jumalan tahto, että antaa mennä vaan, niin siinäpä sitten seuloutuu se tosiuskovaisten porukka”. Tämä on Jehovan todistajien tai vanhoillislestadiolaisten julmaa oppia. Minun jälkeeni vedenpaisumus.
Mitä sitten arkkipiispa voi tehdä? Eipä käytännössä juuri mitään, oli hän sitten säilyttäjän oloinen Tapio Luoma tai liberaalimman oloinen Björn Vikström. Arkkipiispa on kuin presidentti sisäpolitiikassa. Hän voi käydä kättelemässä pappeja ja seurakuntalaisia ja toivotella voimia. Mutta hän voi myös puheillaan vaikuttaa arvoihin ja asenteisiin. Hän voi avata ovia tavallisille syntisille – tai sulkea.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Espoon piispa Tapio Luoma sai arkkipiispan vaalin ensimmäisellä kierroksella 38 prosenttia ehdokkaiden yhteenlasketuista äänistä.
Nykyinen kesäkuussa eläköityvä arkkipiispa Kari Mäkinen on ollut inhimillisyyden ja arkijärjen ääni – ja konservatiivien kauhistus. Vaan eipä hänkään ole pystynyt estämään jäsenpakoa. Akuutteja eropiikkejä on voinut seurata Päivi Räsäsen leirin homofobiasta tai Mäkisen liki radikaalista vierasuskoisten pakolaisten puolustamisesta.
Jos kiistely vain jatkuu, paha siinä on lähestyä lämmöllä tavallista kansaa. Eläkepappi Palmu kysyi artikkelissaan laittamattomasti: tosiuskovaisten kirkko vai syntisten ja armahdettujen kirkko?
Jos vastaus on tuo ensimmäinen, vapaa-ajattelijat voivat laittaa jo samppanjat kylmenemään. Jos vastaus on jälkimmäinen, kirkolla on vielä toivoa.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Porvoon piispa Björn Vikströmin äänisaalis ensimmäisellä vaalikierroksella oli 26 prosenttia.
Kun Mäkinen valittiin arkkipiispaksi, kysyin häneltä haastattelussa, kuka on uskovainen. Hän vastasi, että ihminen ei voi uskoa mitata. Jokainen saa liittyä yhteiseen uskontunnustukseen, kristilliseen traditioon – olla osa sitä. Enempää ei voi vaatia. Kirkko on yhteisö, ei henkilökohtaisen uskon mittausasema.
Minua kiinnostaa eniten, mitä kirkko – nyt kun olen vielä elossa – tekee ihmisen hyväksi (lue: hyväksi!) ja mitä minä voin tehdä kirkon hyväksi. Jatkot ovat sitten korkeammassa kädessä, jos jatkoilla ketään on.
Arkkipiispaehdokkaat Tapio Luoma ja Björn Vikström vierailevat Huomenta Suomessa maanantaiaamuna klo 6.37.