Helsingin kaupunginmuseon näyttelyssä esitellään psyykkisesti sairaiden taidetta.
Aivokuppa, alkoholismi, dementia ja maanisdepressiivisyys. Siinä Nikkilän potilaiden yleisimpiä diagnooseja sairaalan alkuvuosina.
Helsingin kaupunginmuseon näyttelyssä "Rikki – kun mieli särkyy" keväällä 2022 esitellään psyykkisesti sairaiden taidetta. Esillä on jo sulkeutuneen Nikkilän psykiatrisen sairaalan potilaiden teoksia. Sairaala toimi 85 vuotta; sen toiminta päättyi 1999.
Nikkilän viimeisinä toimintavuosina tyypillisin diagnoosi oli skitsofrenia. Mutta mitä potilaiden taide kertoo? Mitä saadaan aikaan taideterapialla?
Lue myös: Kriisipsykologi kertoo, miksi sota-aikanakin saa ja pitää nauraa: "Elämään kuuluu ilo"
"Mahdollisuus ilmaista itseään"
Piirtäminen ja maalaaminen oli Nikkilän potilaiden suosituimpia harrastuksia. 1970-luvulle asti käsitöistä myös maksettiin aktiivisuusrahaa.
– Se on ollut mahdollisuus ilmaista itseään, mutta myös vain kuluttaa aikaa, tutkija Pirkko Madetoja Helsingin kaupunginmuseosta kuvasi Viiden jälkeen -ohjelmassa.
Taideterapian pani alulle Nikkilässä vapaaehtoistyötä pitkään tehnyt suomalainen kuvataiteilija Rafael Wardi. Wardi aloitti taidekerhon sairaalassa vuonna 1959, ja vuosien varrella toiminta kehittyi taideterapiaksi.
Mitä teoksista siis voi päätellä? Toisinaan ihminen itse on niissä salattu: Madetojan mukaan varsinkin 1960–1970-luvuilla potilaat saattoivat olla voimakkaasti lääkittyjä, ja tekijän persoonaa ei taiteessa välttämättä näy.
Taide oli tapa viettää aikaa. Toisaalta se on ollut myös tärkeä itseilmaisun keino.
– Kun ihminen on tarpeeksi huonossa kunnossa, yhden viivan vetäminen voi olla itsetunnolle ja oman persoonan hahmottamiselle keskeinen asia, Madetoja kuvaa.
"Kuvataideterapia yksinkertaistettuna on sitä, että..."
Helsingin kaupunginmuseon näyttelyssä ei kerrota taiteilijoiden nimiä tai diagnooseja. Myöskään siihen, ovatko työt taidetta, ei oteta kantaa. Termiä "hulluus" on käytetty näyttelyssä tietoisesti osoittamaan, miten häilyvä raja mielenterveydessä on.
– Kuvataideterapia yksinkertaistettuna on sitä, että valjastetaan sanojen lisäksi mielen sisäistä kuvakieltä oman hyvinvoinnin palvelukseen, kuvataideterapeutti Johanna Wahlbeck muotoilee.
– Siinähän ei tehdä kuvia näyttelyyn, vaan itseä varten, hän jatkaa.
Taideteosten säilyttäminen on yhtä luottamuksellista kuin terapiassa sanottujen sanojen.
Lue myös: Aina uusia valloituksia, mutta ei tyydytystä – hyperseksuaalisuudessa ei ole kyse nautinnosta: "Täyttää koko elämän"
Ei tarvitse osata piirtää: "Niitä voi tehdä väärällä kädellä, silmät kiinni..."
Moni ajattelee automaattisesti, ettei "osaa piirtää". Sillä ei taideterapiassa ole merkitystä. Kuvia tehdään itseä varten.
– Se on ilmaisun keino, eikä [kuvia tehdä] näyttelyä varten. Niitä voi tehdä väärällä kädellä, silmät kiinni. Jos se tuntuu hyvältä, voi tehdä kuvataideterapeutin kanssa yhdessä, Wahlbeck sanoo.
Kuva voi kertoa jotakin, mitä sanat eivät osaa sanoa. Kuva voi olla portti sanojen alkulähteelle.
– Kuvakieli on toisenlaista kuin puhuttu kieli, Wahlbeck sanoo.
– Ajattelen, että kuten sanat eivät kuulu pelkästään runoilijoille, myös kuvat kuuluvat kaikille. Jos uskaltautuu sukeltamaan omaan kuvakieleensä, pelkkien värien ja muotojen kautta voi saada ahaa-elämyksiä.