Mansaaren legendaariset ajot vaativat lähes joka vuosi kuolonuhreja. Vaaralliseen katukisaan osallistuu vuosi toisensa jälkeen suuri liuta kuljettajia, joille vauhti antaa niin suuren nautinnon, että sen varjolla voi uhmata jopa kuolemaa.
– Epätodellinen fiilis ajaa sellaisia paikkoja, mistä ei voisi kuvitella ajavansa. Välillä ajetaan vuoristossa, välillä peltojen ja välillä kaupunkien läpi. Sitten vaan ajetaan ihan hirveää vauhtia, kuvailee Juha Kallio Mansaarella ajamista.
– Kun sitä rataa ajaa, se vie kaiken keskittymisen. Kaikki kääntöpisteet, jarrumerkit apexit ja muut linjat. Olet oikealla vaihteella ja oikeaan aikaan kaasulla oikeassa kohdassa. Suoritus vie sataprosenttisesti sen, ettei siinä ehdi ajatella mitään muuta tai että se olisi vaarallista, Tuukka Korhonen hehkuttaa.
Korhonen on ajanut Mansaaren kisassa kuusi kertaa, Kallio on päässyt mukaan kahdesti. Molemmat ovat lopettaneet ajohommat, mutta edelleen miesten vastauksista kuulee, että mieli halajaa kiitämään tuhatta ja sataa läpi Mansaaren teitä.
Vauhti
Michael Dunlop voitti tänä vuonna 20:nnen Mansaaren kilpailunsa.
Keskinopeus on TT-luokassa reilusti yli 200 kilometriä tunnissa. Mutkiinkin tykitetään hurjaa kyytiä ja pitkillä suorilla saa päästellä niin kovaa kuin alla olevasta koneesta irtoaa. Mansaaren kilpailu on täysin poikkeuksellinen vauhdin puolesta.
– Iso osa ajasta mennään kahta ja puolta sataa ja yli. Ratakilpailuissa ajetaan harvemmin niin kovaa, paitsi suorilla, Korhonen kertoo.
Vauhti tuo mukanaan myös vaaraa. Kovavauhtisimmassa TT-kilpailussa ja amatööripuolen Manx GP:ssä on menehtynyt Mansaaren 115-vuotisen kisahistorian aikana yhteensä 263 henkilöä. Tämä vuosi on ollut jopa poikkeuksellisen surullinen, sillä kisassa on kuollut jo kolme kuljettajaa.
– Vauhtihan se kisasta tekee vaarallisen. Korkeuserot ja kevennykset siihen lisäksi, Korhonen pohtii.
– Vaarallisuus on osa sitä koko haastetta. Siellä ei voi ajaa riskillä, vaan siellä pitää ajaa itseluottamuksella.
Kuolinluvuista voisi päätellä, että Mansaaren katuradalla tapahtuu paljon loukkaantumisia, mutta asia onkin täysin päinvastoin.
– Itse asiassa ei ole suurta loukkaantumismäärää. Ne harvat loukkaantumiset tapahtuvat niin suurista vauhdeista, että se on automaattisesti todella vakavaa, Korhonen kertoo.
Pelko
Juha Kallion mukaan Mansaaren kisa on yksi kilpailu muiden joukossa, mutta ylimääräinen kunnioitus heijastuus sanoista, kun mies alkaa kuvailla tapahtumaa.
– Onhan se pelottavaa, mutta sehän se siisti juttu onkin. Ei sitä tietenkään mieti, että henki lähtisi. Ei tule ajateltua niitä vaaroja, vaikka ne totta kai pitää muistaa, Kallio sanoo.
Kilpailu poikkeaa vauhtinsa takia ratamoottoripyöräilystä todella paljon.
– Kovalla riskitasolla ei pysty ajamaan ja omat rajat pitää ymmärtää. Jos radalla pystyy ajamaan 120-prosenttisesti, eli vähän kovempaa kuin taidot antaa myöden, on tuolla pakko pitää 90 prosentissa, että pysyy homma kasassa. Ei huvita turhanpäiväisiä riskejä ottaa.
Kalliolle meinasi käydä kalpaten heti ensimmäisenä kisavuonna Mansaarella.
– Se johtui ajovirheestä. Liian aikaisin menin kurviin sisään, enkä mahtunut enää radalle, kun tultiin ulos mutkasta. Hyvin perinteinen ensikertalaisen kaatuminen. Ei ollut kotiläksyt tarpeeksi hyvin tehty, Kallio myöntää.
Kallio törmäsi lammasaitaan ja häneltä lähti taju. Lääkärit olivat nopeasti paikalla, ja hänet kiidätettiin helikopterilla sairaalaan.
– Ei minulle käynyt kovinkaan pahasti. Taju lähti, mutta ei tullut isoa loukkaantumista. Hyvä tuuri oli mukana.
LUE MYÖS: Karmea katastrofi! Esapekka Lappi rallin kärkipaikalta ulos
Riskien hallinta
Mansaaren kilpailussa ajetaan myös sivuvaunuluokassa.
Rata on 60 kilometriä pitkä, ja se pitää todella opetella etukäteen kunnolla, tai kisaan ei ole asiaa.
– Rata on niin pitkä, että sen opettelua ei voi jättää kisaviikonlopun treenikierroksiin. Ennen kuin ajaa kierrostakaan, pitää tietää, mihin tie kääntyy, ja miten mutka ajetaan. Jos ei ole läksyjä tehnyt, on ajaminen vaarallista eikä siitä tule yhtään mitään, Korhonen kertoo.
Katuratakisaan kuuluu, että varsinaisia turva-alueita ei ole, eikä niistä luultavasti olisi kovin paljon hyötyäkään, kun painetaan lähes kolmeasataa kylien, vuoriston ja peltojen keskellä.
– Se on osa sitä haastetta ja osa sitä viehätystä. Jos siitä ottaisi riskielementin pois, se ei olisi enää sama juttu, Korhonen sanoo.
Kukaan ei tietenkään lähde tapahtumaan kuolemaan tai loukkaantumaan ja turvallisuus on tietenkin huomioitu. Ennen kisaviikkoa on viikon mittainen harjoitusjakso, jossa kuljettajat pääsevät käymään rataa läpi. Järjestäjät puuttuvat ajoon, jos se näyttää epävakaalta.
– Järjestäjät katsovat harjoituksissa että kaikki ajavat oikeaa linjaa. Jos joku ajaa miten sattuu, käydään puhuttelemassa.
Silti joka vuosi onnettomuuksia sattuu. Se kuuluu lajiin.
– Ajaminen antaa ihmisille niin paljon. Välillä niitä onnettomuuksia sattuu, ajovirheitä tai teknisiä ongelmia. Vähän niin kuin vuorikiipeilyssä tai vapaalaskussa. Vapaalaskuhommissa kuoli varmaan viime vuonna myös paljon porukkaa, Kallio pohtii.
Vauhdin hurma ja sen antama adrenaliiniryöppy vetää kuitenkin viime kädessä voiton. Korhonen tiivistää tunteen, mikä ajamisesta tulee.
– Se on parasta mitä voi tehdä. Se hyvän olon tunne minkä siitä saa, on jotain ihan käsittämätöntä. Ihan mahtavaa.