Ville Turkka istuu autossa ja itkee. Hän on matkalla kotiin joukkueensa jääkiekkoturnauksesta.
– Jo lapsena ymmärsin, että lapsia ja ihmisiä ylipäätään kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, hän sanoo nyt lähes 40 vuotta myöhemmin.
Joukkueessa oli yksi sääntö ylitse muiden – jos unohdat varusteen kotiin, et pelaa. 10-vuotias Turkka oli unohtanut ottaa kypäränsä mukaan, mutta hän pääsi kentälle, sillä hän oli joukkueensa parhaita pelaajia.
– Valmentaja otti kypärän toisen pojan kassista ja laittoi päähäni. Se toinen ei päässyt pelaamaan, minä pääsin.
Jo lapsena ymmärsin, että lapsia ja ihmisiä ylipäätään kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, Ville Turkka kertoo.
Vaikka avainpelaaja pelasi, joukkue ei voittanut. Tuolloin autossa Turkka sanoi isälleen, että joskus hänellä on joukkue, jossa toimitaan reilusti.
– Jääkiekkoturnaus oli ensimmäinen sykäys Iceheartsin perustamiselle, hän sanoo.
Alussa kukaan ei osannut luistella
Myöhemmin Turkka päätyi työskentelemään lastensuojelulaitokseen. Hän työskenteli laitoksessa kymmenen vuotta ja tapasi noin 100 huostaanotettua nuorta, joiden tulevaisuudennäkymät olivat huonot.
– Sosiaalityöntekijät sanoivat monesti, että huostaanotettujen lasten perheillä oli ollut ongelmia jo vuosia. Mietin, että miksi ongelmiin puututaan vasta, kun ne ovat äityneet todella pahoiksi.
Joukkueisiin valitaan tukea tarvitsevia
– Icehearts-urheiluseuran päätarkoituksena on tehdä ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä joukkueurheilun avulla.
– Tukea tarjotaan myös koulussa ja muutoin vapaa-ajalla.
– Joukkueisiin valitaan lapsia, joilla ei ole mahdollisuutta harrastaa joukkueurheilua tai he tarvitsevat erityistä tukea kasvussaan.
– Toimintaa ohjaa kasvattaja, jolla on ammatillinen pätevyys tehtävään.
– Tyypillinen Icehearts-lapsi on maahanmuuttajan, yksinhuoltajan tai suurperheen lapsi.
– Joukkueeseen valitaan sosiaalitoimen, varhaiskasvatuksen ja koulun henkilöstön avulla 6-vuotiaiden lasten ydinryhmä.
– Alussa joukkue on 10-henkinen, mutta täydentyy noin 20 lapseen.
– Joukkue toimii 12 vuoden ajan.
– Joukkueet pelaavat normaalisti sarjoissa.
– Tällä hetkellä Iceheartsilla on joukkueita salibandy-, jääkiekko-, ja jalkapallosarjoissa.
– Myös käsipallojoukkuetta suunnitellaan .
Huostaanotettuja nuoria yhdistivät rikkinäiset olot ja pahoinvointi, mutta myös se, että he eivät olleet koskaan harrastaneet mitään liikuntaa aikuisten ohjaamana. Turkka ajatteli, että urheilu voisi olla ratkaisu siihen, että nuoret eivät syrjäytyisi tai heitä ei otettaisi huostaan.
– Joukkueurheilun avulla voi opetella ihan perusasioita, kuten sosiaalisia taitoja ja yhteisten tavoitteiden perässä juoksemista.
Niinpä hän perusti isänsä kanssa vuonna 1996 ensimmäisen Icehearts-joukkueen, johon otettiin mukaan nuoria, joilla ei ollut mahdollisuutta muutoin harrastaa.
Joukkueeseen päätyi yksinhuoltajien lapsia, maahanmuuttajia ja poikia, joilla ei ollut mitään sosiaalisia taitoja. Turkka ajatteli aluksi, että jengistä tulee sellainen, jota ei voita kukaan.
Kaikki ei mennyt niin kuin piti.
– Kun ensimmäisen kerran vihelsin pilliin, kaikki 17 poikaa juoksivat karkuun.
Kun pojat pääsivät ensimmäisen kerran jäälle, kukaan heistä ei osannut luistella.
Kasvattaja ei jätä hommaa kesken
Nyt lähes 20 vuotta myöhemmin Icehearts-toiminta on laajentunut usealle paikkakunnalle. Joukkueita on yhteensä 27 ja pelaajia noin 500. Palkallisia työntekijöitä on 44. Yksi työntekijöistä on Icehearts-kasvattaja Timo Löppönen. Hän aloitti Iceheartsissa reilu viisi vuotta sitten. Alkua hän kuvailee kaaokseksi.
– Pojat olivat kaikki erilaisia ja kaikilla oli omat haasteensa.
Rashad Ayah Iceheartsin jääharjoituksissa Vuosaaren jäähallissa Helsingissä 17. joulukuuta 2015.
Löppösen joukkueen päälajina on jääkiekko, mutta kasvattajan tehtävään kuuluu paljon muutakin kuin lajivalmennus. Tärkeintä on toimia pysyvänä ja luotettavana aikuisena. Löppönen muun muassa käy lapsien kanssa kirjastossa, uimassa, auttaa koulutoiminnassa ja ihan vain oleilee.
Alun jälkeen väännöt ovat vähentyneet, mutta työ on silti ajoittain raskasta. Vaikeimpia tilanteita ovat olleet ne, jos joku joukkueesta on otettu huostaan.
– Välillä ei yksinkertaisesti pysty auttamaan. Siitä tulee riittämättömyyden tunteita, vaikka kuinka yrittäisi järkeillä, hän sanoo.
Kertaakaan Löppönen ei ole kuitenkaan ajatellut, että jättäisi homman kesken.
– Tänään yksi sankareista totesi minulle, että olen minä ainakin puoliksi hänen isänsä. Näistä pikkujutuista tulee fiilis, että kyllä tässä aika tärkeää hommaa tehdään.