Falunin MM-hiihdot ovat ovella. Monessa suomalaisessa mökissä odotetaan samanlaista menestystä kuin Sotshista, vaikka se ei taida tällä kertaa realismia ollakaan.
Urheilun viehätys on siinä, että koskaan ei voi ennalta tietää, mitä tapahtuu. Kuka odotti vuosi sitten ennen Sotshia, että herrat Niskanen & Jauhojärvi palaavat reissusta olympiavoittajina? Ei kukaan. Siksi nytkin voi tapahtua ihan mitä tahansa – suuntaan tai toiseen.
Sotshin kisoihin Suomi ei asettanut mitalitavoitetta, enkä ole nähnyt, että niin olisi tehty Faluninkaan suhteen. Mielestäni tämä on täysin oikea asenne. Se että sanotaan ääneen, kuinka monta mitalia pitäisi tulla, ei tee niiden saavuttamisesta yhtään todennäköisempää; pikemminkin se luo joukkueen sisälle painetta, jos kisat sattuvat lähtemään vaisusti käyntiin. Ihan samaa taktiikkaa noudatan omassa valmennuksessani; syksyn kaudenaloituspalavereissa ei ääneen lausuta mitään menestys- tai tulostavoitteita. Urheilija ja valmentaja tietävät ne ilman ääneen sanomistakin. Jos urheilija pysyy terveenä ja suunnitelma toteutuu, silloin putkesta tulee usein ulos juuri sellainen tulos, minkä urheilija on ”ansainnut”.
Onko tavoitteissa järkeä?
Monen mielestä urheilijoiden ja valmentajien pitäisi asettaa hyvinkin konkreettiset ja numeeriset tavoitteet. Tämä koulukunta on sitä mieltä, että menestyä ei voi, jos ei edes aseita tarkkoja tavoitteita. Ne tavoitteet ovat kuitenkin määrätietoisen urheilijan tiedossa hyvinkin tarkasti – osalle sopii niiden sanominen ääneen, osalle ei. Monesti suorastaan halveksutaan lausetta ”teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää”. Mutta kun tuota lausetta tarkemmin miettii, voiko urheilijalta enempää pyytää? Ei voi. Parhaansa voi tehdä, mutta joskus realismia on se, että siitä huolimatta edellä on yhä vielä parempia urheilijoita. Jos oma taso ei vielä riitä mestariksi, uhoaminen ei riitä kepittämään fyysisesti vahvempia urheilijoita. Henkinen peli onkin sitten eri juttu. Yksi lietsoo itsensä uhoamalla hurmokseen, toinen saavuttaa nirvanansa ja flowtilan sisäisen varmuuden kautta. Molemmilla konsteilla on mahdollista ylittää oma fyysinen kapasiteettinsa tai vähintään ulosmitata siitä kaikki, mikä mahdollista on. Ja sitten katsotaan, mihin se riittää. Jos joku muu on fyysisesti ja henkisesti vahvempi, siihen urheilija ei voi itse millään vaikuttaa. Mutta omaan tekemiseen voi, joten sen on riitettävä.
Edessä on sekä pohjoismaisten hiihtolajien että ampumahiihdon MM-kilpailut, välissä on vain muutama päivä. Nämä ovat nojatuolikriitikoiden kulta-aikaa. Juuri luin erään kolumnin, jonka otsikkona oli: ”Falunin MM-joukkue pursuaa turisteja”. Tällä logiikalla yrityksissäkään ei voisi olla töissä kuin toimitusjohtajatason porukkaa, kaikki muut kun ovat turisteja. Suomalaisia on mukana Falunissa 29, Kontiolahdella oletettavasti kymmenkunta. Näin suuresta joukosta osa epäonnistuu varmasti. Niin epäonnistuu myös kaikkien muiden maiden joukkueissa, niitä me emme vain huomaa, koska fokus on niin voimakkaasti ”omissa” urheilijoissa.
Kokonaan toinen juttu on se, mikä on kullekin ”epäonnistuminen”. Jokaisella urheilijalla on oma realistinen taso, josta voi hyvänä päivänä kaiken osuessa kohdalle venyä, mutta taas vastaavasti kehnona päivänä hiukan jäädä. Jos realismia on olla kymmenen joukossa, onko sija 15 silloin epäonnistuminen?
Selittelijöitä vai realisteja?
Turistipuheiden ohella itseäni kismittää urheilijoiden syytteleminen selittelijöiksi. Kun mikrofoni työnnetään nenän alle minuutti maaliintulon jälkeen, on lähes jokaisella urheilijalla sisäsyntyinen tarve jonkinlaiseen analyysiin ja tapahtuman purkamiseen. Onko selittelyä, jos suksi ei toimi? Tai se, jos ei ole täysin terveenä? Toki puolikuntoisena ei pidä lähteä kilpailemaan, mutta jokainen tavoitteellinen urheilija haluaa viivalle, vaikka kurkkua karhentaisi tai päätä hiukan särkisi. Urheilija haluaa työntää ne mielestään ja uskoa loppuun saakka, että kaikesta huolimatta kaikki menee hyvin. Aina ei mene. Jos suksi ei pelaa, onko silloin parempi, että urheilija vain toteaa, että tänään ei ollut miehestä / naisesta yksinkertaisesti tämän parempaan?
Monen suomalaisen kausi on sujunut hyvin repaleisesti ja itse asiassa Falunin joukkueessa on todella paljon kysymysmerkkejä. On aivan varma, että monen urheilijan sisällä kaihertaa epävarmuus. Kun nimilistaa katsoo, vain noin kolmannes urheilijoista lähtee todennäköisesti MM-areenalle sellaisessa tilassa, mitä kauden alussa suunnittelikin. Kahdella kolmasosalla paine on isompi, kaikki ei ole mennyt käsikirjoituksen mukaan. On toki kisojen jälkeen analyysin paikka, miksi niin monen urheilijan valmistautuminen ei syystä tai toisesta ole onnistunut. Sen aika ei ole kuitenkaan nyt, on aika urheilla. Ja nauttia kilpailuista ilman järjettömiä syytöksiä ja puun takaa huuteluja. On itse asiassa erittäin mielenkiintoista nähdä, ketkä hankalan valmistautumisen jälkeen pystyvät odotettua parempaan suoritukseen. Olen ihan varma, että useitakin sellaisia suomalaisurheilijoita Falunissa nähdään.
Lue Lex Hollon kaikki blogit täältä