Hiihdon maailmancup alkaa Rukalla marraskuun viimeisenä viikonloppuna. Juuri nyt eletään harjoituksellisesti aikoja, missä taiteillaan isojen määrien ja kovien tehojen ohuella nuoralla.
Hiihtäjien harjoitusmäärät ovat nykyisin valtavia. Pohjat taisi pistää viime kaudella norjalainen Martin Johnsrud Sundby, joka kertoi vetäneensä kauden aikana 1100 tuntia treeniä. Jos lasketaan muutaman viikon ylimenokausi, se tekee kolme ja puoli tuntia joka ikinen päivä. Ja tähän ei ole edes laskettu oheisharjoittelua eli lihaskuntoa, liikkuvuutta ja venyttelyjä. Norjalainen myönsi itsekin, että liikuttiin hulluuden rajamailla, eikä hän halua kokea enää koskaan vastaavaa.
Olympiavoittaja Iivo Niskanen on kokeillut myös täksi kaudeksi määrän lisäämistä, samoin teki Matti Heikkinen, jonka kroppa ei kuitenkaan pysynyt harjoituskuorman perässä ja mies loukkaantui. Niskanen on nostanut harjoitusmääränsä vajaasta 800 tunnista 900:ään. Paitsi määrällisesti, Niskanen kertoo harjoitelleensa tehollisestikin kovempaa kuin koskaan. Kestääkö kroppa mukana? Toki nuorelle miehelle määrän nosto on sinänsä ihan perusteltua; kroppa palautuu vielä paremmin kuin kymmenen vuotta vanhemmilla urheilijoilla.
Kuinka paljon on järkeä kiristää?
Heikkinen puolestaan kertoi lisänneensä tälle kaudelle sekä tehoja että määrää, harjoittelusta muokattiin hänen omien sanojensa mukaan entistä repivämpää, mutta samalla lisättiin myös tunteja. Selän rasitusmurtuma katkaisi treenikauden jo syyskuun lopussa. Heikkinen täyttää joulukuussa 32 vuotta ja hän on hiihtänyt huipulla jo vuosikaudet. Hyvä kysymys on, onko tuossa iässä ja tuossa vaiheessa uraa enää edes tarpeen lisätä määriä?
Yleinen kuormitusfysiologinen fakta on, että nuoruudessa tehdään pohjia pääosin aerobisella harjoittelulla, että pystyttäisiin joskus harjoittelemaan oikeasti kovaa. Mitä enemmän treenivuosia tulee ja mitä lähempänä kärkitasoa ollaan, sitä enemmän alkavat tehot korostua määrän sijaan, myös levon merkitys kasvaa joka vuosi. Lukemattomat urheilijat valmentajineen ovat nyykähtäneet siihen, kun eivät ole ymmärtäneet tätä faktaa. Ja sitten on iso joukko heitä, jotka jatkavat junioriaikojen harjoittelua hamaan uratappiin saakka. Vaikka pohja piisaisi, ei tehoja uskalleta tai ymmärretä ottaa koskaan ulos. Juniorivaiheen ja aikuisvaiheen harjoittelu on erilaista. Hyssyttelyllä ei huippua saavuteta koskaan.
Yhtä tietä huipulle ei ole
Myös uimarien harjoitusmäärät ovat olleet kautta historian valtavia, vaikka kilpailumatkat ovat hiihtoon ja kestävyysjuoksuun nähden ajallisesti erittäin lyhyitä. Poikkeuksiakin on. Esimerkiksi 50 metrin vapaauinnin EM-pronssimitalisti Ari-Pekka Liukkonen harjoittelee poikkeuksellisen vähän, mutta poikkeuksellisen kovilla tehoilla. Jos vertaa vaikkapa Jani Sievisen ja Antti Kasvion harjoitusmäärin, ei niistä voi puhua samalla viikollakaan. Liukkonen on kuitenkin elävä esimerkki siitä, ettei ole yhtä tietä nousta huipulle. Jos olisi, tämähän olisi pirun helppoa.
Tästä päästäänkin kestävyyslajiin, joka on Suomessa tällä hetkellä kaikkein heikoimmassa hapessa eli kestävyysjuoksuun. Meillä on valtavan hienot perinteet ja vuosikymmenten saatossa kertynyttä valmennustietoutta, mutta tulokset laahaavat.
Kestävyysjuoksijat tasapaksuuden kierteessä
On selvää, että kun juoksussa jalkojen iskutus on valtava, hiihdossa ja uinnissa käytännössä nolla, ei samanlaisista määristä tietenkään voida puhua. Hyvä kysymys silti on, pitäisikö kestävyysjuoksijoidemme käydä välillä rohkeammin äärirajoilla ja mennä aika ajoin niiden ylikin? Ja ennen kaikkea sen jälkeen levätä huolella ennen seuraavaa treenijaksoa. Jonkin sortin lajin sisäpiiriläisenä minulla on se käsitys, että keskimääräinen suomalainen kestävyysjuoksija kyllä harjoittelee paljon, ihan vertailukelpoisesti vähintään Euroopan huippujen kanssa. Mutta uskalletaanko levätä koskaan? Monelle lepopäivä on ruttoon verrattava kauhistus ja jokainen kevyempi viikko lenkkeillään pelko perseessä, jos kunto romahtaa. Siksi monet näistä kevyistä viikoista ovat nekin liian kuormittavia. Ja kun kuormituksen keskimääräinen taso on koko ajan hiukan liian korkea, tulee harjoittelusta tasapaksua mössöä, joka ei kehitä elimistöä. Kovissa harjoituksissa ollaan jo valmiiksi liian väsyneitä, kun kevyet päivät ja viikot on vedetty liian kovaa. Miten silloin voisi kehittyä millään osa-alueella?
Mokaako joku MM-Lahden?
Palataan vielä hiihtäjiin. Kun tällä kaudella ei arvokisoja ole, on erittäin mielenkiintoista nähdä, miten käy, kun moni urheilija kokeilee rajojaan harjoittelussa tämän kauden aikana. Syntyykö poikkeavaa tulosta vai ajetaanko metsään, niin että kivet ja männynkävyt lentelevät?
Tour de Ski on maailmancupin ohella kauden pääkilpailu, mutta uutuus on maailmancupin jälkeen maaliskuussa punnerrettava Ski Tour Canada. Se alkaa vain kahdeksan päivää viimeisen maailmancupin osakilpailun jälkeen, eikä ole totisesti ihan kevyimmästä päästä. 12 päivään murjotaan peräti kahdeksan kilpailua, toki Tour de Skillä sama setti vedetään kymmeneen päivään. Kuinka monella urheilijalla riittää vielä pitkän kauden jälkeen virtaa matkustaa Kanadaan kiduttamaan itseään? Toivoa sopii, että ainakaan suomalaisista sinne ei lähde yhtään sellaista hiihtäjää, joka tuntee olevansa piipussa jo viimeisen maailmancupin jälkeen. Seurauksena voi olla sellainen elimistön ylikuormitustila, että pahimmillaan valmistautuminen kevään 2017 Lahden MM-kotikisoihin menee kanadalaisen pesuveden mukana jo vuosi ennen monen suomalaisen uran kohokohtaa.
Lue Lex Hollon kaikki blogit täältä