Meijun perhe luuli kasvattavansa poikaa – toisin kävi: "Meille oli huomaamattamme tullutkin pieni tyttö"

– Olemme hyvin tavallinen perusperhe, paitsi, että emme ole tehneet lapsiamme itse. Meitä on äiti ja isä, ja monta lasta. Vähän koiria, kissoja ja omenapuita. Emme mekään olisi uskoneet, että meille käy niin, sijaisperheen äiti Meiju* kertoo perheestään.

Vuosia sitten perheeseen saapui pieni sijoitusvauva, Ilo*. Perhe luuli saaneensa ihanan, pienen pojan.

– Meillä kaikki vaatteet olivat pojan vaatteita, ja lelut, joita ostimme, olivat pojan leluja. Toki meillä oli isommilta lapsilta tyttöjen leluja ja vaatteita, mutta ostimme pojalle kaikkea, ei mitenkään erityisen pojittelevasti, vaan siten, miten normaalisti lapsellekin ostetaan, Meiju muistaa.

Pojasta puhuttiin siten, miten pienistä pojista yleensä puhutaan: ”onpas tässä ihana pieni poika, isona siitä tulee varmaan hurmuri. Kyllä on reipas poika ja kiltti poika”.

– Me kasvatimme häntä niin kuin pientä poikaa kasvatetaan. Ja sitten tämä pieni poika alkoi leikkiä mekoilla, Meiju muistaa.

Aluksi pojan leikit vähän naurattivat. Se on luonnollista, sillä kun mies pukeutuu naiseksi, kulttuuriimme kuuluu nauraa; mies mekossa on elokuvistakin tuttua hassuttelua.

– Meillä oli kyllä sellainen ajatus, että lapsi saa kasvaa sellaiseksi kuin itse haluaa, mutta silti asia hihitytti. Otin hänestä aika monta videotakin, kun hän oli aina mekko päällä ja tanssi. Ajattelin, että isona sitten voin näyttää tämän vaikka häissä, ja sitten poikakin naurattaa.

Transsukupuolisuus

Sukupuoliristiriidalla tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmisen kokemus omasta sukupuolestaan ei vastaa hänen kehoaan eikä toisten, kuten yhteiskunnan, hänessä näkemää sukupuolta. Kokemukset sukupuoliristiriidasta vaihtelevat ja ovat yksilöllisiä.

Ilo ei kuitenkaan ollut nauravainen. Hän käyttäytyi usein aggressiivisesti, eikä esimerkiksi oppinut puhumaan. Hän ei leikkinyt: jos äiti istutti hänet hiekkalaatikolle pikkuautojen ja -rekkojen viereen, Ilo työnteli niitä laiskasti, kunnes ryntäsi riehumaan, kiipeilemään ja tönimään muita lapsia.

– Olimme todella huolestuneita, mutta emme vieläkään ajattelet, että tämä ongelma olisi sukupuolessa. Neljän vuoden ikäisenä lapsi ei vielä kunnolla puhunut. Kyllä hän ymmärsi, mitä hänelle puhutaan, mutta hänen oma puheensa oli hyvin lyhyitä lauseita. Hän oli aina vihainen. Hän oli neurologisissa tutkimuksissakin sen takia, että oli niin paljon jäljessä kehityksessä.

Eräänä päivänä kaikki muuttui. Oli kevätjuhlapäivä, ja perheelle tuttu opettaja oli tulossa heille katsomaan kissanpentuja. Jospa sellaisen ottaisi, ystäväksi ja lemmikiksi kotiin. Perhe sopi tapaavansa kevätjuhlan jälkeen Ilon kotona.

– Koululta oli meille hyvin lyhyt matka, ja kävelimme talojen välistä kotiin. Opettaja sulki koulussa ovet ja sitten hän tuli perässä, koputti oveen. Minä menin avaamaan ja siinä vaiheessa, kun katsoin taakseni, niin meidän pieni poikamme oli jo vetänyt prinsessamekon päälleen. Se hetki oli sellainen, että näin tämän ihanan opettajan silmistä kysymykseen, että mitä. Silloin vasta tajusin ajatella, että niin. Mitä?

"Meillä onkin pieni tyttö, jota huudamme pojan nimellä"

Translapsista ei tuolloin puhuttu missään. Meiju tiesi transsukupuolisuudesta transsukupuolisen sukulaisensa kautta, muttei ollut koskaan kuullut translapsista. Samana kesänä perhe päätti, että antaa Ilon valita itse vaatteensa ja pukea päälleen sitä, mitä hän ikinä haluaakin.

– Hän valitsi pelkästään kimalletta ja pinkkiä, Meiju muistaa.

Syyskesällä perhe meni huvipuistoon, kuten niin monet muutkin perheet. Siellä Meiju lopulta ymmärsi, ettei hänellä ollut pientä poikaa laisinkaan.

– Huvipuistossa mieheni huusi lasta pojan nimellä, ja aina ihmisten päät kääntyivät katsomaan. Meille oli huomaamattamme tullutkin pieni tyttö. Itse emme olleet tajunneet sitä: meillä onkin pieni tyttö, jota huudamme pojan nimellä.

Translasten ja –nuorten perheiden yhdistys on aloittanut toimintansa kesällä 2017.

Lisätietoa:

• Transperheet.fi
• Facebook.com/transperheet
• Lisätietoa intersukupuolisuudesta: Intersukupuolisuus.fi
  

  COLOURBOX

Kun transtukipiste syksyllä aukesi, Meiju otti sinne välittömästi yhteyttä. Tukipisteestä neuvottiin, että lapsen on hyvä antaa olla se, kuka hän on. Meiju mietti itsekseen, kannattaisiko se: entä, jos koulukiusaajat ottavat Ilon silmätikukseen? Eikö hänet pitäisi kuitenkin yrittää kasvattaa pojaksi?

– Tukipisteessä meille sanottiin, että on paljon tärkeämpää, että lapsella on kotona hyväksyntä ja tuki, kuin että hänellä on sitä koulussa. On kaikkein tärkeintä, että kotona saa olla, kuka on.

Perhettä kehotettiin keksimään Ilolle myös sukupuolineutraali lempinimi.

– Ja mehän emme keksineet yhtäkään! Tai siis me keksimme kyllä, mutta lapselle ei kelvannut yksikään. Hän olisi halunnut nimekseen kaikenlaisia sateenkaaria ja kastehelmiä.

Lopulta löytyi yksi ainoa tavallinen, luontoaiheinen nimi. Se kelpasi pienelle neljävuotiaalle. Siitä alkoi Meijun mukaan aivan mieletön kehitys: ennen niin lyhytsanainen lapsi alkoi puhua.

– Eikä hän sen jälkeen olekaan hirveästi ollut hiljaa, Meiju nauraa.

Tapahtui myös toinen ihme. Ilo alkoi leikkiä.

– Kun hän sai olla pieni tyttö, niin oli kuin lapsi olisi syntynyt uudestaan. Hän muuttui aivan totaalisesti.

Aiemmasta aggressiivisesta lapsesta sosiaalityöntekijä oli sanonut, ettei hänen sijoituksensa Meijun kotona tule jatkumaan aikuisuuteen asti.

– Minua alkaa taas itkettää, kun ajattelen sitä, sillä se oli mielestäni julmasti sanottu. Tämä oli vähän ennen kuin annoimme lapsen olla sitä, mitä hän on. Silloin ajattelin, että tämän lapsen eteen on tehtävä kaikki, mutta menemme hänestä luovu.

"Oikeasti sinä olet poika, näin hän aina hoki"

Elämä solahti uuteen uomaansa, jossa Meijun perheessä oli tyttölapsi. Ilo aloitti esikoulun paikassa, jossa kaikki olivat tunteneet hänet vauvasta asti. Kukaan ei pitänyt outona sitä, että Ilo olikin nyt pieni tyttö.

– Ainoastaan yksi vilkas, vasta paikkakunnalle muuttanut lapsi kysyi todella usein: ”oletko tyttö vai oletko poika, oikeasti sinä olet poika”. Oikeasti sinä olet poika, näin hän aina hoki. Se oli järkyttävän loukkaavaa lapsellemme. Hän muistaa sen vielä nytkin sellaisena suurimpana möykkynä, vaikka esikoulusta on vuosia. Hän ei ole esimerkiksi halunnut käydä katsomassa vanhaa kotiamme, koska muistaa nämä lauseet.

Perhe vaihtoi muista syistä paikkakuntaa esikoulun puolivälissä. Uudessa esikoulussa lapsen ei tarvinnut kertoa sukupuoltaan, jos hän ei näin halunnut tehdä.

– Esimerkiksi päätäistä ei siellä tarvinnut kertoa, kenen lapselta täit tulivat. Ja sukupuoli on sentään paljon yksityisempi asia. Sovittiin, että lapsi kertoo sukupuolensa omassa tahdissa muille lapsille. Eikä hän kertonut sitä koskaan.

"Sen jälkeen Ilo päätti, ettei kerro asiaa enää koskaan kellekään"

Nyt esikoulu on jäänyt kauas taa, ja Ilo on käynyt koulua monta vuotta. Hän suoriutuu tehtävistä yhtä hyvin kuin muutkin eikä ole kehityksestä jäljessä.

– Hän on aivan tavallinen koululainen, muttei ole vieläkään kertonut sukupuolestaan. Eli paras ystäväkään ei tiedä. Hän ei halua sitä kertoa. Kerran Ilo kertoi asiaan yhdelle tytölle, jota hän luuli silloin parhaaksi ystäväkseen. Tämä tyttö alkoi nauraa, eikä koskaan enää leikkinyt lapsemme kanssa. Sen jälkeen Ilo päätti, ettei kerro asiaa enää koskaan kellekään.

Kotona Ilo on Meijun sanojen mukaan aivan tavallinen tyttö. Hän tykkää tyttöjen jutuista, vaaleanpunaisista ja kimalteisista, mutta ajaa joskus radio-ohjattava autoa tai katselee taivaalta lentokoneita.

–Kun lapsen näkee, niin ei häntä voisi pojaksi sanoakaan, Meiju kuvaa.

– Hän on onnellinen, mutta hirveän arka kertomaan virallista sukupuolta. Ongelma on nyt se, että pian pitäisi alkaa kulkea kouluun linja-autolla. Ja mitä, jos ei olekaan tuttu kuski? Kuski, joka sanoo, että tämä kortti ei ole sinun?

Bussikortit ovat henkilökohtaisia. Se tarkoittaa, että kuski näkee kortista omistajan nimen. Ilon kortissa tiedot ovat väärän sukupuolen.

– Voisi käydä niin, että lapsi ei voisi mennä kouluun koulukyydillä, ja mitä me sitten teemme? Hänelle riitti aiemmin yksi kerta kirjastoautossa, kun kirjastoauton setä sanoi, että ”tämä on varmaan joku sun pikkuveljen kirjastokortti, tämä ei ole sinun korttisi etkä sä voit täältä lainata”. Tyttö ei mennyt enää koskaan kirjastoautoon, vaan jäi itkemään ulkopuolelle, kun muut lapset kävivät.

Jos vain sosiaaliturvatunnuksen ja nimen voisi vaihtaa vanhempien ilmoituksella. Siitä Meiju haaveilee. Esimerkiksi Norjassa on jo voimassa laki, joka mahdollistaa tämän.

– Ei todellakaan ole kyse siitä, että haluaisimme sukupuolielinten kirurgiaa. Ei todellakaan. Ei kukaan halua sellaista lapselle. Ehkä järkyttävintä on se, että interlapsille tehdään vauvana sukupuolielinten kirurgiaa, vaikka he eivät osaa vielä edes sanoa, kumpaa sukupuolta ovat. Ja kun leikkaus on kerran tehty, niin sitä on mahdotonta korjata.

Intersukupuolisuus on synnynnäinen tila, jossa fyysiset, sukupuolta määrittelevät ominaisuudet eivät ole yksiselitteisesti naisen tai miehen. Kun lapsen syntymä rekisteröidään sairaalassa, intersukupuolisuuden mahdollisuudesta kertoo vain yksi rastittava laatikko lomakkeessa: tyttö, poika ja se kolmas, ”ei tietoa”. Kun tilanne on niin sanotusti epäselvä, leikkauksia tehdään paitsi vanhempien toiveista, Meijun mukaan myös yhteiskunnan painostuksesta.

– On interlasten vanhempia, jotka eivät ole suostuneet kirurgian, ja heitä on painostettu siihen esimerkiksi sanomalla, että kun Suomessa on tällainen saunakulttuuri, niin ettei lapsen tarvitse sitten hävetä. Ei se interlasten lapsuutta haittaa, jos heillä on vähän eri näköiset sukupuolielimet. Eihän kaikkia interaikuisiakaan haittaa, eikä asiaa välttämättä tarvitse mitenkään korjata. Jos halutaan normalisoida sukupuoli, niin silloin kirurgia on sallittua, mutta toisaalta ei saa vaihtaa edes lapsen nimeä, jos lapsi on väärässä sukupuolessa. Mielestäni se on hassua.

"Hirveä tabu ja sellainen mörkö"

Translapsista ei Meijun mukaan saanut muutama vuosi sitten puhua vielä ollenkaan. Nykypuheissakin seksuaalisuus ja sukupuoli sekoitetaan usein pahasti keskenään. Suomen nykyisessä translaissa lapsia ja nuoria ei oteta huomioon.

Translaki Suomessa

Amnestyn raportin mukaan Suomen translaki asettaa sukupuolen juridiselle vahvistamiselle ihmisoikeuksia loukkaavia ehtoja. Lain mukaan henkilön on oltava esimerkiksi lisääntymiskyvytön ja esitettävä lääketieteellinen selvitys siitä, että hän kuuluu ”vastakkaiseen sukupuoleen”.

Käytännössä vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä johtaa pakolliseen hormonihoitoon. Laissa on myös määritelty 18 vuoden ikäraja, jolloin laki ei huomioi lapsia ja nuoria. 

Sukupuolenkorjausprosessi kestää Suomessa yli vuoden. Hoitokäytännön mukaan diagnosointivaiheen pitäisi kestää vähintään kuusi kuukautta. Hoidon aikana väärä sukupuoli esimerkiksi passissa ja henkilötunnuksessa vaikeuttaa elämää.

Lisääntymiskyvyttömyyden poistamista laista on vaatinut muun muassa YK:n kidutuksen vastainen erityisraportoija.

COLOURBOX

– Translapsista puhuminen on jotenkin hirveä tabu ja sellainen mörkö. Olen todella tyytyväinen siitä, että tästä asiasta puhutaan, mutta puheen pitäisi johtaa tekoihin. Eli uusi translaki pitäisi oikeasti saada.

Translaissa henkilöltä, joka haluaa korjata sukupuoltaan, vaaditaan esimerkiksi lisääntymiskyvyttömyyttä. Se tuntuu Meijusta erityisen kipeältä, sillä kun Ilolta kysyy, mikä sinusta tulee isona, vastaus on ”äiti, samanlainen äiti kuin sinä”.

– Okei, tämä vaihe menee varmaan ohi, mutta hän on nyt siinä iässä, että hänestä on tulossa samanlainen äiti kuin minä. Ja jotenkin tuntuu aika hurjalta, että mahdollisesti hänellä on edessään lapsettomuus.

Suomessa translapsi ei myöskään saa niin sanottua blokkerihoitoa, jolla murrosikää voisi siirtää. Se tarkoittaa sitä, että kun murrosikä alkaa, se muuttaa kehoa mahdollisesti väärään suuntaan.

– Ne ovat sellaisia asioita, mitä itse pelkään hirveästi, Meiju kuvaa.

Kehodysforiaa eli kehoristiriitaa ei voi ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut. Se on voimakasta ahdistusta siitä, että osa kehon piirteistä on vääriä. Määritelmä kuulostaa laimealta ja lattealta, liian helpolta aiheuttamaansa tuskaan nähden.

– Se ei ole sitä, että hei, mä olen vähän lihava, tai että mulla on karvoja väärässä paikassa. Se ei ole sitä, että mulla on eripari-rinnat. Se on jotain, mitä ei voi selittää, mutta kun sen näkee vierestä, niin voi ehkä vähän ymmärtää, mitä tuskaa se voi aiheuttaa.

Usein esimerkiksi pojan pukeutumista mekkoihin pidetään ”vaiheena”, ja joillekin se onkin sitä. Myös Meiju tuntee perheen, jonka poika pukeutui mekkoihin, mutta tunsi silti sisäisesti olevansa poika.

– Toivoisin, että transsukupuolisuutta ja transsukupuolisia ei nähtäisi friikkeinä, vaan ihmisinä. Ihmisinä, joille sukupuoli ei ole valinta, vaan he vain sattuvat olemaan ”sitä toista” sukupuolta. Ja tähän olisi helppo hoito olemassa.

Hän vertaa tilannetta muihin asioihin, jotka voivat vaivata lasta.

–Kaikki, mitä voidaan korjata, meidän yhteiskuntamme oikeasti korjaa. Tehdään esimerkiksi plastiikkakirurgisia leikkauksia yhteiskunnan varoin, niin, että ihminen voi elää tyytyväistä ja omanlaista elämää. Minusta on älyttömän hienoa, että näitä korjataan, ja samalla on aivan käsittämätöntä, että on yksi asia, johon on helppo hoito olemassa, mutta sitä ei yhtäkkiä tästä yhteiskunnasta saa. On aivan käsittämätöntä, että pienen ryhmän annetaan kärsiä, Meiju sanoo.

– Tähän olisi oikeasti olemassa helppoja ratkaisuja, miksi niitä ei käytetä? Niitä on jo käytössä todella monessa maassa, kuten Norjassa. Ja me, joka olemme olevinamme edistyksellinen ja tasa-arvoinen maa, ja suhtaudumme kaikkeen hyvin luonnollisesti, niin mikä ihme siinä on, että meille tämä sukupuoli on niin iso mörkö?

”Pitäköön vaan niitä mekkoja, mutta piilossa"

Vaikka Meijun perhe ei yleensä arkielämässä kohtaa negatiivisuutta, he pyrkivät varmistamaan ongelmattomuuden esimerkiksi lääkäriaikaa tilatessaan. Hammaslääkäriä on käsketty kirjoittamaan ylös, että lasta ei saa kutsua nimellä, joka papereissa on.

– Mielestäni Suomessa on jotenkin demonisoitu tämä translapsuus, mutta ei ihmisten puolelta. Jostakin syystä, jos ihan tavallisille ihmisille selittää asian, niin kukaan ei tunnu olevan sitä vastaan. Ei ole vihapuhetta, eikä se ole ihmisille iso asia, että lapsi itse tietää sukupuolensa. Kyllähän me oletamme, että jokainen pieni tyttö tai poika tietää jo vauvana, haluaako hän mekon vai housut päälleen! Tämä on ihan sama asia, mutta sukupuoli on vain mennyt väärin päin.

Aikuisille ja lapsille transsukupuolisuus selitetään hyvin eri tavoilla. Lapsille asia on Meijun mukaan helppo selittää, ja usein he kysyvätkin sitä suoraan.

– Näissä tilanteissa olen sanonut, että joillain tytöillä on pippeli ja joillekin pojille on tullut pimppi, ja se on vähän hankalaa ja harmillista heille itselleen, mutta se ei vaikuta sukupuoleen, koska sukupuoli lasketaan aivoista. Sitten lapset sanovat: ”aijaa, sukupuoli lasketaan aivoista, en tiennytkään” ja jatkavat matkaa. He eivät asiaa sen kummemmin ihmettele, Meiju kuvaa.

Aikuiset kaipaavat enemmän tietoa: tutkimuksia ja tilastoja, niin sanottua kovaa näyttöä. Nuorille ja teini-ikäisille asia on Meijun mukaan täysin normaali, ja myös sodan aikana syntyneet ja vanhemmat ihmiset ottavat tiedon vastaan usein neutraalisti.

– Sitten on yksi sukupolvi, ihmiset, jotka ovat meidän keski-ikäisten vanhempien vanhempia. Monella transperheellä on tämän sukupolven kanssa on ongelmia. Suurista ikäluokista löytyy transasioihin hirveää häpeää, sellaista, ettei kukaan vain saa tietää. Että eikö tätä voisi piilottaa, pitäköön vaan niitä mekkoja, mutta piilossa, kotona. Meidän mummi ei onneksi ole ollenkaan sellainen, hän on enemmänkin mekonompelijamummi. Eli meillä ei ole sellaista ongelmaa, mutta monilla on.

Kun häpeä on sisäänrakennettua, se ei väisty, vaikka asiaa yrittäisi selittää loogisesti.

– Tämä on sitä sukupolvea, joka on monien nuorten transaikuisten vanhempi. Se on sitä aikaa, kun esimerkiksi homoseksuaalisuus on ollut rikos ja syntiä. Nämä ovat olleet sellaisia uhkaavia ja pelottavia asioita.

"Se voi aivan hyvin tulla omalle lapselle"

Translapsen vanhempaa Meiju neuvoisi kuuntelemaan, avoimesti ja tarkalla korvalla.

– Itse en kuunnellut tarpeeksi hyvin. Onhan se nyt helppo sanoa jälkikäteen, että olisinpa tajunnut. Kaikkein tärkeintä tiedostaa, että transsukupuolisuus ei ole hirveän harvinaista. Se ei ole sellainen äärimmäisen harvinainen tilanne, että omalle lapselle sitä ei voi koskaan tapahtua. Se voi aivan hyvin tulla omalle lapselle tai jonkun tutun lapselle, Meiju kuvaa.

– Se saattaa joskus olla ahdistusoireiden takana, jolloin lapsi ei saa sitä sanottua. Ei auta, vaikka olisit kasvattanut lapsen sukupuolineutraalisti. Hän voi silti olla transsukupuolinen, ja hänellä voi olla voimakkaita ahdistuksia, ennen kuin hän löytää oman itsensä.

Nykyisin Ilolla menee hyvin. Hän voi käydä koulua omana itsenään.

Kirjastoautonkuljettajan aiheuttamasta mielipahasta huolimatta Ilo käy nykyään myös kirjastossa. Tilanteen pelasti Ilon opettaja.

– Kerroin, että tämä kirjastoasia ei onnistu, niin tämä opettaja meni kuntamme kirjastoon, seisoi tiskillä niin kauan ja selitti niin kauan, että sieltä saatiin tyttönimeltä kirjastokortti. Ja nyt lukeminen on lapsen lempihommaa.

* Perheen nimet on muutettu.

 Lähteitä: Trasek, Amnesty, Transtukipiste

Artikkelia muokattu 12.7.2017 klo 15.05: korjattu virke, Norjassa on jo voimassa laki, joka mahdollistaa sosiaaliturvatunnuksen ja nimen vaihtamisen vanhempien ilmoituksella. 

***