Kirstin puhelin soi vuonna 1992. Linjan toisessa päässä esitettiin tv-tarjous: kiinnostaisiko Kirstiä tulla mukaan Gladiaattorit-ohjelmaan?
– He soittivat niin, että mieheni vastasi puhelimeen ensimmäisen kerran. Hän sitten mainitsi, että he soittavat uudelleen. Yritin selvittää, että mistä asiasta on kyse, mutta ei siitä hirveästi ollut tietoa. Kyllähän se sinänsä oli yllätys, Kirsti Alahäivälä muistelee.
Ymmärrettävästi tietoa ei löytynyt. Oli vuosi 1992 ja puhelu liittyi uudenuutukaiseen Gladiaattorit-ohjelmaan, jota ei ollut vielä kuvattukaan. Kun puhelin soi uudemman kerran, Alahäivälä oli vastaamassa.
– He soittivat yksi aamu ja kysyivät, kiinnostaisiko tulla mukaan tällaiseen Gladiaattorit-ohjelmaan. Tietysti se kiinnosti, hän nauraa.
Lue myös: Muistatko vielä Salaman ja Turbon? Tässä ovat 90-luvun legendaariset Gladiaattorit
Seuraavaksi käytiin koekuvauksissa ja testeissä. Näillä selvitettiin, että Alahäivälä on rooliin sovelias.
– Ne olivat fyysisiä testejä: kiivettiin esimerkiksi kattoon köyttä pitkin, sitten muistaakseni meillä olisi ihmiskuularata, joka piti selvittää, ja he ottivat aikaa, kuinka nopeasti sen suoritti. Sitten oli haastattelu kameran edessä. Kivaahan se oli, ja jännää tietenkin.
Tuohon aikaan Alahäivälä harrasti kehonrakennusta ja omisti nyt jo edesmenneen miehensä kanssa kuntokeskuksen. Koekuvaukset Alahäivälä läpäisi. Televisioon ei kuitenkaan voinut mennä Kirsti-nimisenä.
– Meillä oli siinä pikku haastatteluja etukäteen. Siinä kysyttiin, että minkälaisen nimen haluaisit, jos saisit itse päättää. Siinä sitten nopeasti, kun se tuli niin yllättäen, sanoin, että jotakin kissamaista.
Niin syntyi Pantteri.
"Ensimmäinen kuvauspäivä kesti pitkälle aamuyöhön"
Kuva Gladiaattorit-ohjelmasta
Gladiaattorit tuli televisiosta ensimmäisen kerran tammikuussa 1993. Ohjelma kuvattiin keravalaisessa Planet FunFun -sisähuvipuistossa. Jaksoja kuvattiin useita päivässä; varsinkin ensimmäinen jakso on jäänyt Alahäivälän mieleen.
– Ensimmäinen kuvauspäivä kesti pitkälle aamuyöhön. Sitten piti aamulla kuudelta nousta ylös seuraavaan päivään, joka sekin kesti puolille öin, jos ei ylitsekin. Siitä ohjelman teko sitten alkoi pikkuisen keventyä. Pitkiä päiviähän ne olivat, ja sitä odottelua oli välissä, että tuli oma vuoro mennä sinne taistelemaan, jos näin voi sanoa, Alahäivälä kuvaa.
Vaikka ohjelmassa taklataan rajusti ja tunteella, kyse ei ollut aggressiosta.
– Mutta kyllähän me kaikki otimme sen vakavasti, ettemme tahallamme antaneet mitään löysää. Kyllähän jokainen teki parhaansa aina, joka sessiossa. Joskus kävi paremmin, ja joskus kävi vähän huonommin, Alahäivälä kuvaa.
Kuva Gladiaattorit-ohjelmasta
Jos jokin meni pieleen, uusintaa ei saanut.
– Se meni purkkiin sitten saman tien. Ei auttanut, vaikka olisi sanonut, että ei se onnistunut, saako kokeilla uudestaan. Sillä tavallahan se oli aina jännittävää, kun ei tiennyt, miten aina onnistuu, ja varsinkin alussa, kun lajit olivat uusia myös meille Gladiaattorille. Olihan siinä hakemista, että pääsi tutuksi niiden kanssa.
- Taistelupallo: kolme gladiaattoria yritti estää kahta kilpailijaa saamasta palloja koriin
- Viidakon Valtias: kahden kaksi metriä korkean jalustan välissä oli sata ketjuissa roikkuvaa rengasta, joissa roikkuen piti päästä minuutissa toiselle jalustalle
- Läpimurto: amerikkalainen jalkapallo piti viedä maaliin. Toisena osuutena paini, jossa oli viisitoista sekuntia aikaa saada gladiaattori ulos merkitystä ympyrästä.
Lajeista Alahäivälän suosikit olivat Viidakon valtias ja Läpimurto. Myös Taistelupallo on jäänyt mieleen. Niissä sai ottaa nopeutta. Ja lähikontaktia.
Kuvauksissa keho oli kovilla. Kipeitä lihaksia varten kuvauspaikalla oli jääsaavi, johon käsivarret työnnettiin kainaloita myöten. Alahäivälä kuitenkin muistaa edelleen sen, miten hauskaa ohjelman tekeminen oli, ja miten hyvä yhteishenki ohjelmassa vallitsi.
– Kyllähän keho oli siellä kovilla. Kuitenkin positiiviset asiat veivät voiton, sellaiset asiat kuin että menit aamulla suoraan aamiaiselle, pääsit suoraan pöytään, sitten sinut meikattiin ja hiukset laitettiin, ei tarvinnut sellaisia asioita huolehtia. Sitä oli sillä tavalla poissa arjesta, mukavaa vaihtelua.
"Kyllähän työpaikalla ovat kaikki alkaneet tunnistaa"
Alahäivälän ura Pantterina ei jäänyt salaisuudeksi. Ohjelmasta julkaistiin useita lehtijuttuja, joista ”salaisuus” viimeistään paljastui.
– Kyllähän lähipiiri tiesi. Kyllä sitä piti kertoa kaikille, hän nauraa.
Ohjelman jälkeen Alahäivälä teki myös keikkatöitä Pantterin roolissa.
– Kävin ravintoloissa vetämässä sellaisia leikkimielisiä kisoja, ja esiinnyin. Sitä kiertuetta kesti jonkin aikaa, mutta sitten, kun ohjelma loppui, niin nekin hommat tietenkin pikkuhiljaa loppuivat.
Alahäivälällä on edelleen tallessa vuosien varrella saamansa fanikirjeet. Ainakin suurin osa lähettäjistä sai idoliltaan myös vastauksen.
– Hei, Pantteri! lukee Alahäivälä eräästä kirjeestä.
– Minusta sinä olet paras gladiaattori. Olen miettinyt, voisitko ruveta kirjekaverikseni.
Pantterin kasvot sulavat hymyyn.
Alahäivälä on asunut Kuopiossa vuodesta 1988. Hänen miehensä menehtyi muutama vuosi sitten; kuntostudionsa pari ehti myydä pois ennen tätä. Sen jälkeen Alahäivälä opiskeli ensin lähihoitajaksi, ja nyt sairaanhoitajaksi. Liikuntaharrastuskin on säilynyt. Alahäivälä ohjaa edelleen bodypump-tunteja.
– Olen pitänyt kuntoa yllä, mutten kuntosalilla enää kovaa treeniä tee. Ovathan lihakset pienentyneet, mutta kyllä vielä näkyy, että harrastan jotain, hän heittää.
Kirsti Alahäivälä nyt.
Gladiaattorien usintojen katsominen on ollut jännittävää, haikeaakin. Niiden myötä Pantteri tunnetaan myös Alahäivälän nykyisellä työpaikalla, Kuopion yliopistollisessa sairaalassa.
– Kyllähän työpaikalla ovat kaikki alkaneet tunnistaa, ja varsinkin Savon Sanomien jutun jälkeen. Sitten on saanut kuulla kommentteja, yleensä leikkimielisesti ”ai sinä olet se Pantteri, pitääkin varoa, mitä sanoo”.
Retro on nyt in. Gladiaattoritkin ovat palaamassa ruutuun syksyllä. Lähtisikö Alahäivälä mukaan?
– No tuota, minä olen 55. Kyllä varmaan kuntoni puolesta lähtisin, mutta ei minua varmaan huolittaisi, Alahäivälä nauraa.
– En tiedä, riittäisikö kehossa sellainen kestävyys, ettei tulisi haavereita. Ei ole ehkä yhtä jäntevä enää. Mutta eihän sitä koskaan tiedä!