– En oikein mitään. Edelleen mietitään, mitä sitä tekisi niin sanotusti isona.
847 NHL-ottelun Toni Lydmanin vastaus kysymykseen "mitä puuhaat nykyään" on lyhyt. Lausahdus tulee "Lydelle" ominaisesti: rauhallisen verkkaisesti, pienen hymyn kera.
– Ei onneksi ole ollut mitään kiirettä rynnätä minnekään. Sen verran oli tuuria matkassa, että nyt on varaa vähän pohtia. Ja yllättävän paljon sitä löytyy tekemistä, vaikkei mitään virallista olekaan, ex-pakki naurahtaa.
Kaipa sitä tuuriksikin voi sanoa, mutta joku saattaisi puhua ammatillisesta erinomaisuudestakin. Vuosikymmenen vaihteeseen mennessä yhdeksän kautta NHL:ssä tasaisen hyvin pelannut Lydman sai Anaheimilta kolmen kauden ja yhdeksän miljoonan dollarin sopimuksen.
Kontrahti ja samalla peliura umpeutui kesällä 2013.
Raamikas puolustaja on nyt asettunut Espooseen, ja arki etenee pitkälti perheen ehdoilla. Valmentamista Lydman kokeili toissa kaudella HIFK:ssa eli seurassa, jossa hän pelasi SM-liigan parhaan puolustajan tittelin arvoisesti 1998-2000 sekä NHL:n työsulkukaudella 2004-2005.
– Pienimuotoisesti olin mukana junioreissa pakkien apuna, kun Peltosen Ville oli valmennuspäällikkönä. Ehdin nähdä, mitä se vaatisi, eli aika kovaa sitoutumista, niin kuin pelaaminenkin oli. Ja lähinnä siksi en vielä hypännyt syvemmin mukaan.
– Junnupuolella aikataulut eivät ole samanlaisia kuin ammattilaisena harjoitellessa. Nuorten kanssa treenaaminen tapahtuu iltaisin, eli juuri silloin, kun omat muksut olisivat kotona. NHL:ssä treenaaminen tapahtuu pitkälti aamuisin, Lydman vertailee.
"Piti miettiä, mikä elämässä oikeasti tärkeää"
Monissa yhteyksissä tulkittiin kesällä 2013, että Lydman halusi lopettaa uransa, koska viimeinen kausi katkesi Detroitin Justin Abdelkaderin kyynärpäätaklauksen aiheuttamaan rajuun aivotärähdykseen kesken playoff-sarjan.
Mutta ei se ihan niin menyt. Lydmanin pöydällä oli vielä konkreettinen useamman miljoonan sopimustarjous toisesta NHL-seurasta kuin Anaheimista.
– Tärkein syy lopettamiseen oli parin edellisen kauden jälkeen tehdyt leikkaukset. Ensin olkapää, sitten polvi. Oli turhauttavaa ja motivaatiota vievää laittaa itseään kuntoon kesällä, kun olisi halunnut kehittyä ja mennä eteenpäin, mutta energia meni siihen, että yritti vain päästä edes entiseen kuntoon.
Toni Lydmanin peliuran viimeiseksi sekunniksi jäi tämä Justin Abdelkaderin roisi kyynärpäätaklaus.
– Tietysti aivotärähdys sitten kruunasi kaiken, kun niitäkin ehti uran aikana olla useampia.. Kuten varmaan useimmilla pitkään siellä pelanneilla.
Lydman kuitenkin treenasi kesällä 2013 vielä useamman viikon ja "pyöritteli asiaa edestakaisin".
– Aamulla saatoin lähteä treenaamaan sillä mielellä, että pelaan vielä, ja illalla nukkumaan mennessä taas pohdin, että olikohan se tässä.
Iso merkitys oli sillä, että perheen kesken oli sovittu, että Pohjois-Amerikan sisällä ei enää muutettaisi.
– Etenkin vanhemmalle tyttärelle muutto Buffalosta Kaliforniaan oli rankka paikka. Hän oli ehtinyt käydä Buffalossa muutaman vuoden koulua, ja kaverit olivat siellä. Siinä mielessä eka kausi Anaheimissa oli vähän synkkä.
– Viimeisenä kesänä joutui siksikin miettimään, mikä oikeasti on tärkeää.
Kesätreenien osalta konkarilla on vinkki nuorille pelimiehille.
– Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän töitä täytyy tehdä loppukesästä päästäkseen taas kuntoon. Nuorena ehdin onneksi nähdä Calgaryssä pari vanhempaa jätkää, jotka olivat hirmutikissä.
– Monesti NHL:ään tulee nuoria, lahjakkaita kavereita, jotka eivät ole fyysisesti valmiita. Hyvä esimerkki on Mikke [Mikael Granlund]. En väitä, että hän olisi ollut jotenkin huonossa kunnossa tullessaan, mutta hän meni kovalla treenillä aivan valtavasti eteenpäin nimenomaan ensimmäisen NHL-kauden jälkeisenä kesänä. Kesässä saa nuorena hirveästi aikaan, jos haluaa.
Pelikavereita lähtenyt oman käden kautta
Pohjois-Amerikasta raportoidaan aika ajoin tutkimuksista, joiden mukaan häkellyttävän moni ex-ammattilainen, lähes lajista riippumatta, on uran aikaisista miljoonatuloista huolimatta henkilökohtaisessa konkurssissa jo muutamaa vuotta peliuran päättymisen jälkeen.
Pakki numero 32 ei tunnista tätä ilmiötä vanhoista pelikavereistaan, mutta jotain vielä paljon ikävämpää kylläkin.
- Sellaisia surullisia tapauksia on tullut, että useampikin vanha joukkuekaveri on kuollut, ilmeisesti oman käden kautta. Taustalla on ollut masennusta ja päävammoja. En osaa sen enempää niistä sanoa, mutta murheellisin mielin on välillä joutunut uutisia lukemaan.
Toinen vinkki nuorille lupauksille koskeekin peliuran jälkeistä aikaa. Lahtelaiselle oli selvää, että hän käy ennen ammattilaiseksi yrittämistä lukion ja armeijan.
– Jonkinlainen suunnitelma tai ainakin valmius olisi hyvä olla takaraivossa peliuran jälkeiselle ajalle. Tiedostaa se, että uran noste ja keskipisteenä oleminen eivät ihan normaalin työssäkävijän eläkeikään asti kestä. Ja jos huonompi tuuri käy, paha loukkaantuminen voi katkaista hommat nuorenakin.
Lydman oli urallaan valokeilassa saavutuksiinsa nähden jopa hämmästyttävän vähän. MTV Sport tapasi entisen pelimiehen hyväntekeväisyyssalibandyturnauksessa Santahaminassa toukokuussa.
– Näin se oli. Jos silloin oli kerran vuodessa haastattelu, niin nyt lähinnä olemassaolo muistetaan tällaisten tapahtumien yhteydessä, että ai niin, säkin olet joskus pelannut, Lydman virnistää.
On mulle annettu ohjeet miten pitäisi soittaa, mutta aika monesti ei lavalla ihan samasta sävelestä vieläkään vedetä. Mutta hauskaa on ollut aina, Toni Lydman kertoo nauraen kitaristikokemuksiaan kaveriporukan Mononen-bändistä.
Ura myös päättyi tuossa mielessä "sopivasti", ilman suuria juhlallisuuksia tai kunniakierroksia. Lydman olisi halutessaan ollut seuraavalla kaudella käytännössä satavarma valinta Sotshin olympialaisiin, jossa hyvästeltiin Kaj Kunnaksen heruttamien kyynelten kera Leijona-paidasta Teemu Selänne, Kimmo Timonen ja Sami Salo.
Tribuutin olisi ansainnut Lydmankin: 847 NHL-peliä, joissa 242 tehopistettä, on "peruspakille" kunnioitettava saldo. Ja se, että 12 NHL-kaudelle ei tullut yhtä ainutta farmivisiittiä.
Se Suuri voitto jäi puuttumaan, mutta hopeaa on kaapissa sitäkin painavammin: Lydman hävisi finaaleissa neljässä suurimmassa mahdollisessa turnauksessa: Stanley Cupissa, olympialaisissa, maailmancupissa, MM-kisoissa. Ja toki myös SM-liigassa.
Samaan viiden hopean ketjuun ovat pystyneet Jarkko Ruutu ja Sami Salo, mutta kotimaan liigassa he ovat saavuttaneet myös Kanada-maljan.
Valoisana luonteena Kiekkoreippaan kasvatti näkee hopeiden positiivisen puolen.
– Ainakin on ollut mahdollisuus voittaa. Aika pienestä se on kiinni, että tuollaisia pääsee edes yrittämään. Uran aikana osasin nopeasti siirtyä eteenpäin, koska yhdessäkään noista finaaleista emme hävinneet huonommalle joukkueelle. Vähän samalla tavalla kuin Kanada oli tänä vuonna MM-finaalissa yksinkertaisesti parempi kuin Leijonat.
– Toki Stanley Cup -finaaleissa 2004 se harmitti, että olin sinä keväänä loukkaantunut, enkä pystynyt joukkuetta juuri auttamaan. Kuusi peliä taisin playoffeissa silloin pelata.
Ja onhan taskussa sentään yksi mestaruuskin: alle 18-vuotiaiden EM-kultaa vuodelta 1995, ja sittemmin hyvin nimekkääksi osoittautuneella joukkueella: rosterissa olivat muun muassa Vesa Toskala, Pasi Petriläinen, Aki-Petteri Berg, Antti-Jussi Niemi, Tomi Kallio, Miika Elomo ja Pekka Kangasalusta.
"Enää ei ole niin hätä lavalla"
Valmennuspuolen lisäksi Lydman ehti kokeilla siipiään SM-liigakommentaattorina Nelosella. Lyhyeksi jäi.
– Tasan kaksi ottelua olin. Satuin studioon samaan aikaan Tikin [Esa Tikkanen] kanssa, eikä siinä oikein saanut suunvuoroa…
Wikipedia lavertelee, että Lydman soittaa hevibändissä nimeltä Mononen.
– Onko siitä pakko puhua, kitaristipakki repeää nauruun.
– Ei se bändi ole koskaan erityisen aktiivinen ollut, mutta nyt on ollut aika hiljaista jopa Monosen asteikolla. Tietääkseni bändi on edelleen olemassa…
Idea omasta yhtyeestä syntyi kaveriporukassa Tuska-festareilla. Alun perin tarkoituksena oli tehdä muutama biisi ja soittaa yksi keikka kahden kaveruksen 35-vuotissynttäreillä.. Lydman kuuli suunnitelmasta pelatessaan Buffalossa.
– Anelin sitten, että pääsisinkö soittamaan, ihan vaan jotain, vaikka minkäänlaista soittotaitoa ei ollut. Ja toinen kitara oli vapaana. Edelleen se sujuu aika surkeasti, mutta on siinä jotain tapahtunut. Enää ei ole niin hätä lavalla, ja välillä uskaltaa katsella jonnekin muuallekin kuin sorminsa, kitaristi nauraa.
– Jätkät keikkailivat jonkin verran silloinkin, kun olin pelaamassa talvisin, eli vetivät niin sanotusti alivoimalla. Mutta jos lavalla nykyään selkeä virhe kuuluu, niin kyllä siinä katseet oikeutetusti kääntyvät meikäläiseen.
"Laita siihen, että pojat kertaamassa, niin saadaan vapautusta", naurahti yhteiskuvasta ex-futaaja Teemu Tainio (vas.). Hän, salibandystara Mikko Kohonen ja Toni Lydman olivat toukokuussa osa salibandyjoukkuetta, joka haastoi armeijan joukkueet hyväntekeväisyysturnauksessa toukokuussa. Tuloksena oli Lydmanin tavoille uskollisesti hopeaa.
Peliuralla sellaisia katseita tuli harvemmin.