Geigermittarin piipitys kiihtyy, kun lähestymme Pripyatin kylää Tshernobylin suojavyöhykkeellä. Piipitys yltyy, kun astun autosta ulos ja lähestyn romukasoja, jotka ovat peräisin voimalan rakenteista ja raivauskalustosta.
Opas rientää varoittamaan, ettei paikassa tulisi olla puolta minuuttia kauempaa, sillä mittarit näyttävät satakertaisia millisievert-arvoja normaalilukemiin nähden.
26. huhtikuuta 1986 tämän kaupungin asukkaat saivat tuntea maailman tähän asti pahimman ydinvoimalaonnettomuuden. Kymmeniä ihmisiä kuoli välittömästi ja syöpään sairastuneiden määrää ei vieläkään tarkkaan tiedetä. Alueelta evakuoitin noin 350 000 ihmistä ja noin 4 000 neliökilometrin alue hylättiin.
Vielä 33 vuoden jälkeenkin säteilyarvot ovat vaarallisen korkeita. Kadut ovat nyt pusikkojen valtaamia. Autiot talot töröttävät aavemaisina pystyssä, tuuli kitisyttää maailmanpyörän ruosteisia vaunuja ja hautausmaa rehottaa hoitamattomana risukkojen keskellä. Ainoat elolliset olennot ovat joko villieläimiä tai pieniä turistiryhmiä kameroineen.
Hanna, 86, ja Sofiya, 83 muuttivat takaisin Tshernobylin alueelle vaaraa uhmaten.
Mutta 30 kilometrin suoja-alueen sisällä asuu yhä ihmisiä. Monet ovat muuttaneet vuosien evakkoretken jälkeen takaisin vaaraa uhmaten. Kupovatoen kylä sijaitsee vain noin parinkymmenen kilometrin päässä onnettomuusreaktorista.
73-vuotias Sofiya Arkadievna asuu talossaan yksin vain valkoinen kissa seuranaan.
– En pelkää säteilyä. Ensinnäkään emme näe sitä. Toiseksi tilanne ei ole samanlainen kuin ihmisillä esimerkiksi Donetskissa tai Luhanskissa, jossa miinat ja pommit räjähtelevät ja ihmisen näkevät ja tuntevat tuhon.
Kopovatoen kylässä asuu vain muutama ihminen. Suurin osa heistä on vanhoja naisia. Lapsiperheitä ei alueella luonnollisesti ole.
Kylässä ei ole yhtään mitään. Vesi haetaan kaivosta ja talot lämmitetään itse hakatuilla haloilla. Lähimpään kauppaan non yli 50 kilometriä. Julkista liikennettä, sairaaloita eikä muitakaan palveluja ole.
Kysyn Sofiyalta miten hänen päivänsä sujuvat. Hän kertoo, että aina on pientä puuhaa ja hän käy auttamassa myös huonossa kunnossa olevia lähinaapureitaan. Keväällä, kesällä ja syksyllä on paljon työtä kasvimaan hoidossa.
Sofiyalla on kaksi tytärtä, joka asuvat Kiovassa. Heidän täytyy joka kerta hankkia kulkuluvat, jos he tulevat kylään.
– Eniten kaipaan lapsenlapsiani. He saavat tulla tänne vain kerran vuodessa pääsiäisen "Grobkin" aikaan. He saavat viipyä vain iltaan asti, Sofiya huokaa.
Hän ei kuitenkaan halua muuttaa minnekään vanhusten taloon kodistaan.
– Olen asunut tässä talossa yli 50 vuotta ja tänne aion myös kuolla, hän vakuuttaa.
Muutaman sadan metrin päässä naapurissa halkoja hakkaa 86-vuotias Hanna Bezverkha. Hän elää yhdessä vaikeavammasien siskonsa kanssa.
Hän ilostuu kovasti, kun tuomme mukanamme ruokaöljyä, teetä, riisiä, leipää, voita ja margariinia sisältävän ruokakassin. Hanna haluaa ehdottomasti tarjota sian ihraa ja kotipolttoista viinaa pienessä pikarissa.
Petri Saraste Tshernobylissä
Huonoiten naapurustossa asiat on 81-vuotiaalla Olgalla, joka ei kykene enää kävelemään ilman rollaattoria. Olgalla ei ole yhtään sukulaista. Hänen on vaikea edes hakea vettä pihan perällä olevasta kaivosta. Täytämme ämpärit ja annamma ruokapussin hänellekin. Lupaamme järjestää hänelle sairaanhoitajan käymään ja hoitamaan hänen pahoin tulehtunutta jalkaansa.
Paluumatkalla olemme törmätä villihevosiin jotka säntäävät pusikosta tielle. Villieläimiä, kuten peuroja, hirviä ja susia on alueella paljon. Ne ovat selviytyneet kolmen vuosikymmenen aikana alueella yllättävän hyvin, vaikka ihmiset ovat sairastuneet kilpirauhassyöpään ja epämuodostumat ovat yleistyneet. Tutkijat ovat havainneet kuitenkin mm. lintujen dna:ssa muutoksia.
Lue myös: Tältä traagisen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden tapahtumapaikalla näyttää nyt
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.
MTV Uutiset Liven lähetys aiheesta.