Suomeen Mariupolista paennut aviopari kertoo MTV:lle sodan kauhuista: "Onnekas sattuma pelasti meidät"

– Olemme edelleen hengissä onnekkaan sattuman takia. Kun omakotitaloomme osui ammus, olimme toisessa huoneessa, kertoo Dmytro Kotov.

Kotovin ja Liudmyla Pokydkon talo tuhoutui kokonaan, siitä on jäljellä enää vain seinät. Aviopari oli sattumalta toisessa huoneessa, kun taloa alettiin pommittaa, minkä jälkeen he siirtyivät pommisuojaan. Hengenlähtö oli hiuskarvan varassa.

Vieläkin Mariupolin kauheudet ovat elävinä silmien edessä: Luodit viuhuvat aivan läheltä ja joka paikassa räjähtelee. Tutuilla kaduilla makaa ruumiita, lähikaupan vieressä kituu haavoittunut naapuri, jota kukaan ei pysty auttamaan.

– Näimme, miten ihmiset hyppäsivät 9-kerroksisten talojen ikkunoista, koska käytettiin voimakkaita räjähteitä. Ihmiset kuolivat mieluummin hypätessään 9. kerroksesta kuin paloivat elävältä, Kotov kuvailee.

– Näky on kuin kauhuelokuvasta, mutta ei katoa televisiota sammuttamalla, Kotov jatkaa ja puristaa vieressään pyörätuolissa istuvaa vaimoaan kädestä.

Mustanmeren kaunis satamakaupunki Mariupol oli Venäjän hyökättyä Ukrainaan muuttunut hetkessä sodan kauhujen näyttämöksi.

Lue myös: Sotaa pakenevat ukrainalaiset kertovat vastaanottokeskuksen oloista: "Meille on sanottu, ettei tämä ole mikään viiden tähden hotelli"

Kaikkialla oli ruumiita

Aviopari Dmytro Kotov ja Liudmila Pokydko elivät aivan tavallista elämää Mariupolissa. Oli aikuinen poika, omakotitalo, pieni piha ja viljelyspalsta, jolla kasvoi yrttejä ja kukkia.

Vastoinkäymisiä oli jonkin verran ennen sotaakin. Kun Pokydkolta kaksi vuotta sitten jouduttiin amputoimaan jalat alaraajojen valtimoiden ahtautumisen takia, omakotitalo piti muuttaa pyörätuolille sopivaksi. Kätevänä miehenä Kotov kuitenkin teki korjaus- ja rakennusurakan yhdessä tuttavien kanssa ja sen jälkeen Pokydko pärjäsi hyvin kotona yksinkin. Pyörätuoliin tottuminen vei aikansa, mutta pikkuhiljaa elämä asettui jälleen uomiinsa.

– Elimme onnellisina emmekä edes suunnitelleet matkustavamme mihinkään. Arki oli hyvää, kertoo Pokydko.

Kun ensimmäiset laukaukset helmikuun lopulla kuuluivat Mariupolissa, kukaan ei pariskunnan mukaan ollut erityisen huolissaan. Sodan läheisyyteen oli totuttu jo vuonna 2014 Krimin valtauksen aikaan.

– Mutta sitten ihmiset alkoivat nähdä kaupassa ja kylässä käydessään, että siellä täällä lojuu siviilien ruumiita. Kukaan ei noutanut niitä, sotilaat vain ajoivat ohi. Silloin ihmiset alkoivat pelätä ja pysyä kodeissaan, Kotov kuvailee.

Lue lisää: Tuhansia lapsia pakkosiirretty Ukrainasta Venäjälle, koululaisia painostetaan "nuorisokaartin" – ISW: Viittaa etniseen puhdistukseen

Pelko ei valitettavasti osoittautunut turhaksi, sillä venäläisjoukot pommittivat Mariupolin raunioksi ja tuhansia siviilejä jäi loukkuun ilman ruokaa tai vettä.

– Joka päivä, kun ampuminen jälleen alkoi, rukoilimme, että toivottavasti jäämme henkiin. Se oli meidän elämäämme, ei ollut valinnanvaraa, Pokydko sanoo ja pyyhkii kyyneleitä isolla sinikeltaisella kangasliinalla.

– Sodan alettua pohdimme vaimon kanssa, että jos Jumala niin tahtoo, niin sitten varmaan kuolemme. Mutta pian ymmärsimme, että kuolema ei välttämättä ole nopea ja kivuton. Näimme jatkuvasti illalla haavoittuneita ihmisiä vaikeroimassa ja kärsimässä hengissä vielä aamullakin. Silloin päätimme lähteä, Kotov kertoo.

10 päivän matka Suomeen

Mahdollisuus pakomatkaan tarjoutui, kun Pokydkon veli soitti ja kertoi vapaaehtoisten järjestämästä matkasta Suomeen. Vapaaehtoisjärjestö nimeltään Operation Hope oli avioparin Suomen-matkan takana. Vapaaehtoiset maksoivat kaikki kulut ja järjestivät kyydit.

– Elämä oli käynyt sen verran mahdottomaksi, ettei meidän tarvinnut pitkään lähtöpäätöstä miettiä, Kotov kertoo.

24. syyskuuta pari lähti matkaan Venäjän kautta Valko-Venäjälle, missä he nukkuivat kaksi yötä vapaaehtoisten luona. Siitä matka jatkui Latvian kautta Tallinnaan ja laivalla Helsinkiin. Koska parilla ei ollut rahaa, koko matka onnistui vain ja ainoastaan vapaaehtoisten turvin. Nyt Kotov ja Pokydko ovat asuneet Espoossa Nihtisillan vastaanottokeskuksessa kolmisen viikkoa. He ovat erittäin kiitollisia kaikesta saamastaan avusta niin Operation Hopelle kuin vastaanottokeskuksellekin.

– Täällä on otettu loistavasti huomioon pyörätuolilla liikkuvat. On hyvät saniteettitilat ja meille tilattiin invataksi, kun vaimon piti päästä lääkäriin. Tällaiset asiat eivät todellakaan ole itsestäänselvyyksiä, Kotov kiittelee.

Lue lisäksi: Hersonin rintaman vastahyökkäys luo toivonkipinää janoisten sankarien kaupungille Mykolajiville, jonka aika käy vähiin

Järkyttäviä asioita kokenut pari kokee nyt pystyvänsä vihdoin hengittämään vapaasti, kun ei tarvitse jatkuvasti herätä luotien ääniin ja pelätä, ettei näe seuraavaa aamua. Heidän poikansa ei lähtenyt mukaan Suomeen, mutta on tällä hetkellä turvassa paikassa, jossa ei käydä sotaa.

Sen kummempia tulevaisuudensuunnitelmia pari ei vielä ole ehtinyt tehdä.

– Katsotaan talven yli, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Täällä on sisällä lämmintä ja turvallista ja meillä on toisemme, Pokydko sanoo.