Tinder-aikakauden suhteet ovat entistä lyhyempiä ja nopeampia. Väestöliiton asiantuntija näkee ilmiössä yhteyden alentuneeseen syntyvyyteen.
Nykyajan digitaalinen deittailukulttuuri on muuttanut pariutumisen dynamiikkaa. Osa jää koukkuun ensihuumaan ja palaa heti huuman haihduttua takaisin alkupisteeseen etsimään uutta huumaa.
Osa taas ei malta tehdä minkäänlaista valintaa, kun vaihtoehtoja tuntuu olevan rajattomasti.
Parinvalinnan psykologiaan liittyy kolme vaihetta. Ensimmäinen vaihe on ihastuminen, jossa tunteet ovat kuin heiluri ja voivat syttyä ja sammua yhtä nopeasti.
Tätä niin sanottua kokeiluvaihetta voi seurata rakastuminen, jossa tunteet ovat jo syvempiä, ja lopulta suhde voi muuttua pidempiaikaiseksi kiintymykseksi ja sitoutumiseksi.
Nykyään parisuhteiden elinkaari on aiempaa nopeampi ja lyhyempi, ja muutos on tapahtunut käsi kädessä digitaalisten deittailusovellusten suosionnousun kanssa, kertoo Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksen erikoistutkija Kristiina Tammisalo.
– Parisuhteet etenevät tavallaan pikakelauksella: potentiaalinen ihminen löytyy nopeasti, sitten siirrytään nopeasti tapailuvaiheeseen, paljon aiempaa nopeammin seksuaaliseen kanssakäymiseen ja entistä nopeammin päästään myös loppuun, jossa kiinnostus lopahtaa ja ollaan valmiita vaihtamaan.
– Lyhyitä suhteita ja kokeiluja on toki ollut kautta aikojen, mutta vaihtamisen helppous on sovellusten kautta tullut kaikkien saataville.
Muutos linkittyy Tammisalon mukaan myös alentuneeseen syntyvyyteen. Suuri osa parisuhteista ei yksinkertaisesti kestä niin monta vuotta, että niissä alettaisiin edes harkita perheen perustamista.
Lue myös: Villissä seksissä piilee jouluvaara – tällaisissa asennoissa erityinen riski
Olisiko seuraava parempi?
Entisaikaan puoliso löytyi todennäköisimmin ystävien kautta, opiskelu- tai työpaikalta tai esimerkiksi baarista. Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui kasvotusten, jolloin ihmisestä sai heti jonkinlaisen käsityksen.
Nettideittailussa sen sijaan ihmistä ehtii tarkastella ja tulkita omien toiveiden kautta, mikä voi altistaa pettymyksille todellisissa kohtaamisissa. Pettymyksen jälkeen on helppo palata sovellukseen etsimään uutta unelmaa sen sijaan, että pyrkisi kunnolla tutustumaan toiseen ihmiseen.
Tammisalon mukaan nettideittailijalla saattaa olla jatkuva ajatus siitä, voisiko seuraava ihminen olla kuitenkin kiinnostavampi. Ihmisen voi olla vaikea nähdä vaivaa, jos hän ajattelee, ettei tilanne välttämättä johda mihinkään.
– Emme ole tottuneet ratkomaan meidän kivikautisilla aivoillamme tällaista yltäkylläisyyden ongelmaa, jossa meillä onkin liikaa tarjolla potentiaalisia kumppaneita. Aivomme ovat parempia ratkomaan niukkuuteen liittyviä ongelmia.
– Kun kumppaneita on ollut vähemmän tarjolla, niistä on ollut helpompi valita yksi ja nähdä sitten kunnolla vaivaa tämän mahdollisesti pidemmän tähtäimen kumppanin sitouttamiseen.
Tammisalo huomauttaa, että ennen digitaalisia deittailusovelluksia ihmiset pääsivät ylipäätään harvemmin sellaisiin tilanteisiin, joissa syntyi kiinnostus toista ihmistä kohtaan ja pääsi peilaamaan ajatuksia, kuten olenkohan kiinnostunut ja onkohan tuo toinen kiinnostunut minusta. Nykyään tällaisia pohdintoja voi harrastaa helposti jopa usean ihmisen kanssa samaan aikaan.
Teknologia mahdollistaa myös sen, että parinetsintää saa tehdä muiden katseilta salassa. Se voi myös osaltaan lisätä deittailua. Jos oma toiminta on vahvasti muille näkyvillä, se Tammisalon mukaan ohjaa ja hillitsee deittailukäytöstä, sillä varsinkin useat samanaikaiset tai peräkkäiset seksikumppanit koetaan usein mainehaitaksi.
Ensihuuma on elimistölle stressitila
Rakastumisen ensihuuman taustalla on fysiologisia muutoksia elimistössä.
Hermosolut alkavat tuottaa aivoissa enemmän dopamiinia, minkä seurauksena mielihyväntunne kasvaa, huomiokyky kapenee ja ihminen keskittyy viehättäväksi kokemaansa ihmiseen, kuvailee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimusprofessori Timo Partonen.
– Myös aivojen hermovälittäjäaine serotoniinia alkaa vapautua tavallista runsaammin, mikä johtaa empatiantunteen heräämiseen: ollaan kiinnostuneita toisen tunteista ja ajatuksista ja on helpompi myötäelää toisen kanssa erilaisia tilanteita.
– Oksitosiini(hormoni) sen sijaan voimistaa näitä reaktioita tuottamalla tavanomaista enemmän mielihyvää aiheuttavia endorfiineja.
Psykologisella tasolla nämä aivojen reaktiot johtavat Partosen mukaan siihen, että tunteiden ja tarkoitusperien tarkistelu vaimenee ja kriittinen asenne toista kohtaan heikkenee. Ihminen tavallaan sulkee häiritseviä tekijöitä pois, jotta parisuhde voisi vahvistua.
Rakastumisen ensihuuma on elimistölle myös stressitila, sillä lisämunuaisten kuorikerroksesta erittyy tavanomaista enemmän keskeistä stressihormonia eli kortisolia. Tämä pitää valppaana ja auttaa olemaan läsnä rakastetun kanssa.
Naisilla testosteronin tuotanto kaksinkertaistuu ja miehillä selkeästi vähenee, mutta psykologinen vaikutus on samansuuntainen.
– Naisista tulee vähemmän laskelmoivia ja miehistä vähemmän aggressiivisia, eli molemmista tulee lempeämpiä toisiaan kohtaan. Tämän myötä parisuhde saa mahdollisuuden syventyä.
Partosen mukaan ihmisissä on eroja sen suhteen, kuinka voimakkaana he ensihuuman kokevat ja kuinka herkästi se syttyy uudelleen vastaavissa tilanteissa. Kun ensihuuma hellittää, myös suhteen ja puolison mahdolliset huonot puolet tulevat esiin ja selviää, onko suhteella edellytyksiä edelleen syventyä vai loppuuko se.
Partonen kertoo, että kortisolin ja testosteronin tuotanto normalisoituu viimeistään 1,5 vuoden kuluttua ensihuuman syttymisestä. Sen sijaan aivot säilyttävät kykynsä reagoida täysin samalla tavalla kuin ensihuumassa, vaikka parisuhde jatkuisi vuosikymmeniä.