Raakel Lignellin kolumni: Yli miljoonalla suomalaisella on yhteinen kesähuvi, jossa pieni harrastelijamaisuuskaan ei haittaa

Tyypillinen kesäteatterin katsoja ei muulloin käy teatterissa. Se on tuttua, turvallista ja kotimaista. Se on monelle perheelle joka kesäinen perinne.  Vetonaulana toimivat myös luonnonkauniit esitysmiljööt, vaikka sään armoilla välillä ollaankin rajusti.

Elämys on autenttinen.

Kesäteatteria löytyy moneen makuun. Eri genret ovat kuin kansakunnan rituaalisia utopioita. Teatterintekijät ja katsojat solmivat sopimuksen yhteisestä rituaalista. Sen suoman kepeän kuplan suojissa voidaan käsitellä unelmien ja toiveiden ohella myös ristiriitoja ja pelkoja. 

Kesäteatteria tehdään huippuammattilaisten toimesta, mutta usein esitykset tehdään pääosin harrastelijavoimin ja tuotannot rakentuvat talkoohengessä.

Kun jokaisen esityksen pyörittämiseen tarvitaan vähintäänkin kymmeniä ihmisiä, suurissa produktioissa satoja, voi ihastellen nostaa hattua harrastelijoiden innolle ja sitoutumisasteelle.

Hymyssä suin annetaan kesäkuukaudet harrastukselle, joka ei tuo penniäkään kukkaroon. Elämyksiä sitäkin enemmän. Talvisin niin sulkeutunut kansa rientää kesäisin estradeille riemurinnoin, nauttien esiintymisestä ja yhteisöllisyydestä.

Puskateatteri-käsite liitetään usein kesäteatteriin, juurikin sen harrastelija-luonteen vuoksi. Mutta harrastaminen sinänsä ei tee esityksestä huonoa.

Harrastelijateatteria voidaan tehdä hyvin tai huonosti. Ammattilaisetkin sortuvat puskateatterimaisiin maneereihin. Ne ovat kliseitä vailla sisältöä. Kun katsoja kokee tulevansa aliarvioiduksi ja sorrutaan itsestäänselvyyksiin ja kömpelöön alleviivaamiseen.

Tietty puskateatterimaisuus kuitenkin kuuluu kesäteatteriin. Sen hyväksyy eritoten  harrastelijaproduktioissa. Silloin se näyttäytyy jopa sympaattisena. Kunhan pääroolit kantavat ilman venkoilua.

Näin suloisen Pinocchio-esityksen Raaseporin Tenholassa, lähellä kesäpaikkakuntaani. Se oli malliesimerkki sympaattisesta ja viihdyttävästä harrastelija-kesäteatterista.

Isot asiat olivat kohdallaan: pääroolin esittäjä olisi voinut tehdä saman laitosteatterin lavalla ollen täysin uskottava, bändi osasi asiansa, ohjaaja tarjoili muutamat hauskat oivallukset kuvittaessaan tarinaa, pikku koreografiat sujuivat ryhmän tason mukaisesti ja mukavan letkeästi, luonto vanhojen puiden holvistoineen hurmasi ja yhdessä tekemisen riemu valloitti yleisön.

Kyllä muutamat puskisteatterimaneeritkin sinne mahtuivat.  Yleisö piti näkemästään ja hyrisi hyvää mieltä. Vauvasta vaariin. Pinocchio antoi muistutuksen, miten tärkeää on kuunnella omaatuntoa eikä aiheuttaa toisille mielipahaa sortumalla hetken houkutuksiin. Paitsi  grillimakkaraan, joka maistui väliajalla makoisalta.