Paul Fischer: Rakastettu johtaja ylpeänä esittää - tositarina Pohjois-Koreasta ja kahdesta siepatusta elokuvatähdestä (Atena 2015)
Edesmennyt Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong-il oli paitsi despootti myös intohimoinen elokuvien ystävä. Hän hankki jättimäisen kokoelman maailman elokuvia yksityisarkistoonsa ja pyrki myös kehittämään maansa elokuva-alaa. Koska Pohjois-Koreasta ei kuitenkaan löytynyt riittävästi lahjakkuuksia, päätti Kim kaapata eteläkorealaisen elokuvapariskunnan kehittämään maansa elokuvateollisuutta. Kim Jong-il halusi, että pohjoiskorealaiset elokuvat olisivat suosittuja myös rajojen ulkopuolella.
Tässä dokumentaarisessa kirjassa on monta tarinaa päällekkäin. On rakastavan ja riitaisan elokuvalle omistautuneen pariskunnan tarina, on kuvaus Koreoiden lähihistoriasta, on tarina toisen maan kansalaisten kaappauksista ja "uudelleenkoulutuksesta" mutta ennen muuta kirjasta löytyy tarina absurdista Pohjois-Koreasta kaikkine kummallisuuksineen. Näitä tarinoita lukiessa lukija lopulta huomaa, että itse asiassa koko Pohjois-Korea on elokuvalavastus ja kaikille maan kansalaisille on määrätty elokuvaroolit omalaatuisessa ja täysin absurdissa elokuvassa.
Tarina alkaa Koreoiden sodasta ja sodan jälkeisestä ajasta, jolloin elokuville oli paljon kysyntää. Merkittäväksi elokuvaohjaaksi nouseva Shin Sang-ok ja hänen vaimonsa, Etelä-Korean tunnetuimmaksi näyttelijäksi tuleva Choi Eun-hee ovat tämän kirjan sankarit. Heidän räiskyvä liittonsa ajautuu lopulta karille hieman samaan tyyliin kuin heidän uransa hiipuvat vähitellen. Pohjois-Korean silloisen johtajan Kim Il-Sungin poika ja tuleva johtaja Kim Jong-il iskee silmänsä tähän pariskuntaan ja kaappaa heidät yksitellen Pohjois-Koreaaan.
Kirjassa on pitkiä kuvauksia vankileireistä, jonne ohjaaja-Shin pakoyritysten saattelemana joutuu. "Uudelleenkoulutuksen" eli vankila-aikojen jälkeen Shin pääsee näyttelijäexvaimonsa kanssa lopulta parrasvaloihin ja Kimin suosioon. Nyt kirjassa kerrotaan eliitin elämästä, josta rahaa, viinaa ja naisia ei näytä puuttuvan. Sinänsä jo koko tämä pariskunnan elämäntarina on mielenkiintoinen ja huima seikkailu, jonka toimittaja-elokuvatuottaja Paul Fischer on kirjoittanut vetävästi. Kiitoksen sana myös kääntäjä Aura Nurmelle.
Elokuva on meille tärkein
Kim Il-Sung, Pohjois-Korean perustaja, "suuri johtaja", sanoi Leninin sanoja lainaten, että elokuva on kaikista taidemuodoista tärkein. Elokuvien piti olla keskeisessä osassa kansan valistajana ja agitaattorina. Kimin poika, alkuperäiseltä venäläisnimeltään Jura (myöhemmin siis Kim Jong-il, "rakastettu johtaja"), pyöri pienestä pitäen Pohjois-Korean elokuvastudioilla ja lopulta hänet 25-vuotiaana nimitettiin propaganda- ja agitaatio-osaston taideasioiden johtajaksi eli valtion elokuvayksikön korkeimmaksi päälliköksi. Hän laajensi elukuvastudioita suuremmaksi kuin Hollywoodin suurin studio tuolloin, kirjoitti mittavan elokuvakäsikirjan ja keräsi valtavan elokuva-arkiston. Koska vallanperimysjärjestys ei ollut itsestäänselvä, Kim Jong-il teetätti elokuvia, jossa isästä tehtiin "Korean nykyajan keisari ja messias" - isä piti poikansa tuotoksista.
Elokuvia tehtiin liukuhihnalta. Konnia eli yleensä amerikkalaisia piti näyttää siten, että he ontuivat tai olivat omituisen näköisiä. Japania ja Etelä-Koreaa näytettiin vesisateessa mutta Pohjois-Koreassa paistoi aina aurinko. "Suurta johtajaa" ei yhtä poikkeusta lukuunottomatta koskaa näytetty vaan hänestä vain puhuttiin - tietynlaista uskonnollista symboliikkaa tässäkin. Sankarit olivat aina komeita ja nuoria. Tarpeen tullen pääosan esittäjä pääsi kasvoleikkaukseen näyttääkseen hyvältä. Elokuvissa käynti oli puolestaan pakollista kansalaisille ja näytöksen jälkeisissä kinkereissä selvitettiin, että kaikki ymmärsivät, kuka on paha ja kuka hyvä ja miten jokainen pohjoiskorealainen voisi toimia elokuvan sankarin toimien mukaisesti.
Elokuviin oltiin niin tyytyväisiä, että niitä lähetettiin jopa ulkomaisiin elokuvakilpailuihin. Menestystä ei tullut vaikka monella tavalla omituiset elokuvat menestyivät kilpailuissa - esimerkkinä japanilaisen Akira Kurosawan elokuvat, joihin kukaan ei alun perin uskonut. Tästä suivaantuneena Kim Jong-il päätti uudistaa maansa elokuvatuotantoa sieppaamalla eteläkorealaiset kuuluisuudet, jotka lopulta saivatkin hieman vauhtia pohjoiskorealaisiin elokuviin.
Lavastuksia, tarinaa ja valheita
Kirja ei kerro vain elokuvien tekemisestä vaan pyrkii näyttämään, että Kim Jong-ilin koko maailmankuva perustui elokuviin. Hän oli itse oman elokuvansa sankari, tarinan ohjaaja ja pystyi muuttamaan kerronnan rakennetta milloin niin halusi. Koko Pohjois-Korea oli yhtä elokuvallista tarinaa.
Elokuvien todellisuus näytti siirtyvän Pohjois-Korean arkeen. Erilaisia muistomerkkejä lavastettiin, historiaa uudelleenkirjoitettiin ja johtajille fabuloitiin hieno ja urhoollinen menneisyys. Kansalta odotettiin juhlapäivinä johtajia ylistäviä rituaaleja. Orwellilainen uuskieli oli kaikkialla - kun ihminen epäonnistui, hänet lähetettiin "tuotantoon" - siis orjatyöhön. Kaikkialla puhuttiin yhtä ja tarkoitettiin toista. Jos ihminen, vaikkapa elokuvanäyttelijä joutui epäsuosioon, hänet leikattiin pois jopa elokuvista. Jos näitä elokuvia näytettiin uusintana, kukaan ei enää voinut ymmärtää juonta mutta ymmärsi kuitenkin, että johtajia vastaan ei kannata nousta. Mitä ilmeisimmin, tämä kaikki jatkuu vielä tänäkin päivänä.
Elokuvallisiin sfääreihin päästään myös valtion finasseja hoidettaessa. Eliitin prameat asumukset ja johtajien ylellinen elämäntyyli vaati paljon rahaa. Maan kulta- ja hiilikaivosten tuotannon myynti ulkomaille auttoi jonkun verran mutta uusia rahanlähteitä kaivattiin. Muun muassa tämän takia Pohjois-Korea loi kirjan mukaan valtiollisen rikollisorganisaation, jonka tarkoitus oli hoitaa muun muassa huumekauppaa ulkomailla. Koululaiset ja puolueen nuorisojärjestöt hoitivat unikon viljelyn, minkä jälkeen kasvit jalostettiin ooppiumiksi ja heroiiniksi - diplomaatit toimivat huumekuriireina japanilaisille, venäläisille ja jopa IRA:n kommunistiselle siivelle. Valtion rikollisosasto, "osasto 39" kokeili jopa vakuutuspetoksia ja asiakirjojen väärentämistä. Tekaistuilla tehdaspaloilla Allianz ja Lloyd's maksoivat miljoonia. Sanomattakin on selvää, että pohjoiskorealaiset rahapainot ryhtyivät väärentämään sadan dollarin seteleitä.
Voi tietenkin kysyä, kuinka paljon kirjan sisällöstä on totta. Paul Fischer selvittää seikkaperäisesti tietojensa lähteitä ja yrittää erottaa myytit ja huhut todellisuudesta. Hän kuitenkin myöntää, että lopullinen totuus Pohjois-Koreasta saadaan vasta sitten, kun järjestelmä romahtaa. Sitä odotellessa tämä kirja kannattaa kyllä lukea.
Pertti Nyberg
Kirjoitaja toimii journalistina MTV Uutisissa