Pavel Tahkovuori ja Benjamin Pitkänen: Rakkaat eläimet, joita syömme (Into 2024)
Jokainen, joka on joskus harkinnut lihansyönnin lopettamista, saa tästä kirjasta runsaasti vahvistusta päätöksenteon tueksi.
Rakkaat eläimet, joita syömme -kirja kertoo yksityiskohtaisesti mutta asiantuntevasti lihantuotannon ongelmista, kumoaa lukuisia asiaan liittyviä myyttejä ja kannustaa ihmisiä vegaaniseen ruokavalioon.
Lihansyöntiä pitäisi vähentää
Kirjan kirjoittajat Pavel Tahkovuori ja Benjamin Pitkänen lainaavat Valtioneuvoston nimittämän kestävyyspaneelin puheenjohtajan Eeva Furmanin näkemystä, jonka mukaan Suomessa tulisi vähentää selkeästi eläinperäisten proteiinilähteiden kulutusta ilmaston, luonnon monimuotoisuuden, vedenkäytön, eläineettisten näkökulmien ja ihmisen terveyden vuoksi.
Kirja antaa myös paljon ajattelemisen aihetta vaikkapa suhtautumisestamme ylipäätään eläimiin.
Miksi lemmikkieläimiä pidetään rakkaina kumppaneina, mutta syötävät eläimet on toiseutettu melkeinpä tavaroiksi, joita voi käsitellä hyvinkin julmalla tavalla?
Kirjassa on varsin yksityiskohtaisia kuvauksia tuotantoeläimien olosuhteista, jotka ainakin tämän kirjan mukaan ovat huonot, vaikka olisivat virallisesti sääntöjen mukaisia.
Kritiikkiä monelle toimijalle
Kirjoittajat ovat haastatelleet monia alan opiskelijoita, jotka kuvaavat eläintenhoitoa varsin ikävin sanakääntein. Näihin haastatteluihin vedoten todetaan, että alan kouluissa muun muassa opetetaan lyömään eläimiä.
Kirjassa myös ihmetellään, miksi erilaisille tiloille tai etenkin teurastamoihin on niin vaikea päästä ottamaan kuvia ja kyselemään kysymyksiä, jos kerran mitään salattavaa ei ole.
Kritiikkiä saa moni muukin taho, kuten harhaanjohtavat mainokset, kauppojen markkinointikoneisto ja lihantuottajien etujärjestö.
Lihatuotteiden mainokset kertovat valheellisesti onnellisista tuotantoeläimistä.
Kaupoissa vegaaniset tuotteet ovat puolestaan lähes aina kalliimpia kuin ei-vegaaniset, sillä esimerkiksi lihaa imitoivien kasviproteiinien hintaan lisätään moninkertainen voittomarginaali lihatuotteisiin verrattuna.
Lihantuottajat puolestaan ovat tuottajajärjestöineen hyvinkin äänekkäästi puolustamassa lihantuotantoa milloin milläkin verukkeella.
Lihasta suuret päästöt
Eläintuotannon julmuudesta päästään sen päästövaikutuksiin.
Lihan tuottaminen vie paljon resursseja: vettä, rehua, sähköä ja polttoainetta. Esimerkiksi kilo sianlihaa vaatii noin 3,5 kiloa erilaisia kasveja eläimen kasvatusvaiheessa. Sianlihan ilmastovaikutus on kahdeksankertainen vaikkapa tofuun verrattuna.
Kaikkein suurimmat päästöt syntyvät naudanlihan tuotannossa. Nautakilon päästöt ovat niin korkeat, että sama päästö saavutetaan 41 kilolla härkäpapua ja 32 kilolla kauraa.
Suomen pelloista lähes kolmannes käytetään nurmirehun tuotantoon naudoille. Kotimaisista viljoista noin 60 prosenttia syötetään eläimille eikä ihmisille.
Lisäksi ulkomailta tuodaan eläimille esimerkiksi soijaa. 95 prosenttia Suomeen tuodusta soijasta menee kirjan tietojen mukaan rehuna sika- ja siipikarjatuotantoon.
Kysymys huoltovarmuudesta
Kirjassa tyrmätään myös yleisesti hellitty ajatus omavaraisuudesta, joka on tärkeää Suomen huoltovarmuudelle.
Suomalainen ruoka on kirjoittajien mukaan “todellisuudessa täysin riippuvainen tuonnista”. Lannoitteet, kasvinsuojeluaineet ja polttoaineet kun tulevat pääosin ulkomailta.
Tosin tämä ongelma koskee myös kasvinviljelyä, kirjassa kerrotaan mutta lisätään, että kasvien syönti ylipäätään tarvitsee vähemmän resursseja kuin lihansyönti.
Ääriajattelua vai valtavirtaa?
Kirjassa on valtavasti tietoa, joka varsin vakuuttavasti puhuu kasvissyönnin puolesta lihansyöntiä vastaan.
Lukijaa häiritsee välillä se, että kirjoittajat ovat turhankin opettajamaisia. Olisin myös toivonut enemmän vastapuolen kommentteja, jotta kirjan sanoman uskottavuus olisi ollut vahvempi. Sinänsä voin kuvitella, että kirjoittajat ovat varsin hyvin selvittäneet kirjansa faktat.
Kirjoittajat kysyvät, ovatko he ääriajattelijoita.
Erään koulun rehtori kun oli kieltänyt Benjaminin tulon kouluun luennoimaan aiheesta, koska koulu ei suvaitse ääriajattelijoita.
Eläintuotannon kritisoiminen on muutoinkin vaikeaa, kirjoittajat toteavat. Heidän mielestään pääsyyllinen tässä on Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliitto MTK, joka on “aktiivisesti tukahduttanut kriittisen keskustelun”.