Vanhempi konstaapeli Seppo Ijäs muistelee Seuran haastattelussa marraskuista päivää, jolloin hän näki isän puukottavan tyttärensä leikkipuistossa Porvoossa kaksi vuotta sitten. Konstaapeliin se jätti syvän jäljen, mutta auttoi myös näkemään henkisen hyvinvoinnin merkityksen poliisin ammatissa.
Ijäs kertoo olleensa töissä Porvoon poliisiasemalla 13. marraskuuta 2017, kun he saivat hälytyksen Lyseonpuistoon. Aluksi he luulivat kyseen olevan pariskunnan välisestä ’nahistelusta’, mutta pian väkivallan kohteeksi tarkentui pieni lapsi.
Ijäs kuvailee Seuralle, miten paikan päällä hän ehti nähdä, kuinka isä puukotti pientä tyttöä. Ijäs jäi odottamaan ambulanssin saapumista maassa makaavan tytön ja tämän hätääntyneen äidin kanssa.
– Kun näin tytön, laskin yhteen yksi plus yksi ja tiesin heti, että tästä ei ole paluuta. Sen tiedän, että me poliisina teimme kaiken voitavamme, Ijäs kertoo Seuralle.
Tunteet purkautuivat itkuna
Ijäs kertoo, että myöhemmin poliisiasemalla tunteet purkautuivat itkuna. Esimies vapautti partion työtehtävistä, mutta ensin kaikki kävivät läpi purkukeskustelun.
Kun tapahtumasta oli kulunut vuosi eivätkä synkät muistot helpottaneet, hän hakeutui posttraumaterapian työpajaan ja yksilöterapiaan.
Ijäs kertoo Seuralle posttraumaterapian muuttaneen hänen elämänsä. Siellä häntä vaivannut kuva isästä puukottamassa tyttöään alkoi hälvetä.
– Olo oli yhtä juhlaa. Kotiväkikin huomasi muutoksen minussa. Mies on palannut siksi tyypiksi, joka se oli parhaimmillaan joskus ollut, Ijäs kuvailee.
Nykyään Ijäs toimii itsekin posttraumatyöpajan keskusteluryhmän ohjaajana. Vuoden 2017 marraskuun synkät tapahtumat avasivat hänen silmänsä sille, että poliisin työssä täytyy pitää huolta myös mielen hyvinvoinnista. Hän toivoo, että asiaan kiinnitettäisiin enemmän huomiota.
– Ei ole salaisuus, että poliisin ammatissa on vaara kyynistyä. Meille kertyy paljon kuormaa ja kuonaa. Poliisi ei ole kone eikä tunteeton kivi, Seppo kuvailee Seuralle.