Pelicans pelasi Liigassa erinomaisen runkosarjan. Joukkuetta vieläpä vahvistettiin pudotuspelikevättä kohti Juhamatti Aaltosella. Tämän piti olla lahtelaisten kevät. Toisin kävi. HIFK passitti Pelicansin tylysti kesälomille otteluvoitoin 4-2. MTV Urheilun jääkiekkoasiantuntija Petteri Sihvonen avaa Pelicansin pettymyksen anatomiaa. Myös siitä Sihvonen kirjoittaa, miksi HIFK:n ja Pelicansin puolivälieräsarja ei kohonnut likikään siihen tasoon, mitä odotettiin. Sarja oli lopulta pelkkä suutari eikä lähelläkään muistoihin jäävää klassikkoa.
Ville Niemisen ja Pasi Nurmisen Pelicans vihdoin tiesi ja ymmärsi, miten HIFK pitää yrittää kaataa puolivälieräsarjan kuudennessa matsissa Nordenskiöldinkadulla, miten pitää toimia pelitavan puolesta; ja kun Pelicans sitten ansiokkaasti oli pelin päällä halliten tai joka tapauksessa tasaisesti pelaten briljantin suunnitelmansa mukaan, kaikki oli liian myöhäistä – ja kausi äkillisesti ohi.
Otan tähän kohtaan analyysissani apua Telian suunnalta. Erinomaisen selostaja Jani Alkion vierellä kommentaattorina toiminut Tappara-legenda Pekka Saravo otti kiinni ja tiivisti enemmän kuin ehkä ymmärsikään tiivistävänsä koko Pelicansin pelaamisen ydinongelmasta, koskien paitsi lauantain matsia myös koko kautta.
Saravo on, liioittelematta, tuhannen viivelähdön pelaaja ja arkkitehti Tapparan vuosiltaan. Saravo kiitteli Pelicansin yllättävää tapaa turvata viivelähtöihin ottelun ensimmäisessä erässä HIFK:ta vastaan.
Vaan ottelun toisessa erässä Saravo otti kiinni samaisiin Pelicansin viivelähtöihin, nyt kriittisemmässä sävyssä. Saravo luonnehti niin, etteivät lahtelaisten viivelähdöt näyttäneet kovinkaan suunnitelmallisilta. Saravo huomautti todella tärkeällä tavalla siitä, etteivät lahtelaiset ole kauden mittaan pelanneet kovinkaan paljoa viivelähtöjä, enemmänkin nopeammin pystyyn. Se oli Saravon arvio. Hänen mukaansa Pelicansin olisi pitänyt toiseen erään luopua viivelähdöistään, jotka HIFK:n trap napsi kuin suupaloina kiinni.
Olemme päässeet Pelicansin koko kauden lopulta kaataneeseen ydintekijään.
Pelicansilta puuttui mestaruutta tavoittelevan joukkueen pelillinen selkeä punainen lanka, jonka ympärille Nieminen, Nurminen ja pelaajat olisivat punoneet selkeän voittamiseen ohjaavan pelikirjan sesongin mittaan.
Ymmärrän oikein hyvin, että viime kauden jäljiltä Niemisen oli hankalaa lähteä viemään Pelicansia johdonmukaisesti eteenpäin, olivathan Nurminen ja edellinen päävalmentaja Petri Matikainen keksineet koko jääkiekkoilun ja etenkin lahtelaisen lätkän identiteetin lopullisesti uudestaan.
Kun Nieminen kovin arasti puheli ääntään madaltaen syyskuussa Liigan avaustilaisuudessa ”lahtelaisen jääkiekkoilun identiteetistä” ja selitteli parhain päin pois, että ”kyllä me vielä sitten kauden myöhemmässä vaiheessa pysähdymme viivelähtöihin”, ei voitu tietää, että päävalmentajanoviisin taskussa olikin tuore mutta vain laiha valmentajasopimus mallia 1+1+1. Jääkiekkojulkisuuteen oli mahtipontisesti seuran puolelta – ja samoin Niemisen puolelta – valehdeltu aluksi, että Niemisellä olisi kolmen vuoden pahvi. Ei ollut!
Pelicansin peli ei tullut koskaan likikään valmiiksi kaudella 2018-2019. Pelaajilla ei ollut lopulta HIFK:ta vastaan sitä selkänojaa, minkä viimeistelty ja huoliteltu pelikirja antaa. Pelicans rallatteli ensin itsensä muka raikkaasti runkosarjassa sijalle kolme; kunnes se rallatteli raskaasti kautensa päätökseen. Rallatellen pelaamalla ei Liigassa sittenkään pötki kovin pitkälle.
Ei Pelicans ollut juurikaan HIFK:ta huonompi, se oli vain heikompi kahdesta läpi monenlaisten epämääräisyyksien kahlanneesta joukkueesta. Sekä Lahdessa että Helsingissä organisaatiot olivat vieneet sähläilyillään parhaan terän ja ainakin mahdollisuuden saada pelaajista ja joukkueesta oman parhaansa irti.
Pelicans ja HIFK eivät olleet kumpikaan samalla tasolla, mitä ovat kolme muuta HIFK:n lisäksi jatkoon päässyttä eli HPK, Tappara ja Pelicans. Kolmen viimeksi mainitun johtoportaat Mika Toivolan, Mikko Leinosen ja Harri Ahon johdolla löivät Janne Laukkasen ja Tobias Salmelaisen laudalta. Tämä on taisto, jota liian harvoin julkisesti arvioidaan.
HIFK oli vähemmän haavoittunut kuin Pelicans. HIFK:lla oli sentään pelillinen, jo kaksi kautta tahkottu pelitavan selkänoja, jonka perustukset valoi Ari-Pekka Selin ja Jarno Pikkarainen toi siihen omia uusia, lähinnä aktiiviseen prässäämiseen liittyviä elementtejä. Ville Nieminen lähti tässä mittelössä takamatkalta.
Lopulta Pelicans ei kyennyt mittaamaan ja asettamaan rimaa HIFK:lle niin, että helsinkiläisten kurssin voisi ajatella olevan sellaisessa nousussa, että sitä voisi ennalta pitää tasaveroisena haastajana Kärpille puolivälieräsarjassa. Helsinkiläisten on kehitettävä pelaamistaan vielä kosolti, jos seura aikaa pelata nyt huhtikuussa tavoitteidensa mukaisesti mestaruudesta.
Ylisummaan Pelicansin ja HIFK:n sarjaan ladattiin kovia odotuksia. Ne eivät toteutuneet alkuunkaan. Kumpikaan joukkue ei kyennyt pelaamaan kuutta laadukasta peliä. Molemmille tuli jopa hämmästyttäviä ohipelejä kauden siihen aikaan, jolloin pelitavan toteutuksen pitäisi tulla pelaajien selkäytimestä.
Tässä Pelicansin on lupa verrata itseään saman kokoluokan HPK:hon. Antti Pennasen HPK kiskoi kaikki viisi matsia TPS:ää vastaan pöytään niin kovaa ja tasaista pelaamisen laatua, että alta pois! Oppi on nyt kova, mutta kirkas lahtelaisille. Seuran pitää löytää vakaampi tasapaino tekemiseensä sekä toimistolla että jäällä.