MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen niputtaa Pekingin olympialaisissa Leijonien jokaisen ottelun ilmaisemalla, mistä hän piti, mistä ei näkemässään. Leijonien viides ottelu eli välieräpeli käytiin Slovakiaa vastaan, jonka Suomi voitti niukasti maalein 2-0 edeten sunnuntain olympiafinaaliin.
Tästä pidin
Pidin ja pidän tavattoman paljon siitä matalasta trapista, jolla Leijonat pelasi läpi ottelun Slovakiaa vastaan. Tuolla trapilla oma viisikko pysyy todella hyvin kasassa. Parhaimmillaan peli menee matala trapin tiimoilta kuten ensimmäisessä erässä, Slovakia ei päässyt sumpusta juurikaan läpi eikä niin muodoin edes prässäämään suomalaisten pakkeja.
Pahimmillaankin peli menee matalan trapin jäljiltä vain siten, että Leijonat saa miehitettyä oman maalinsa edustan kaikilla viidellä pelaajallaan. Fakta on, että vaikka Slovakia pääsi pelaamaan toisessa ja kolmannessa erässä kosolti pitkähköjä hyökkäysalueen hyökkäyspelejä, ei joukkue kyennyt luomaan määräänsä enempää vaarallisia maalipaikkoja. Ja jos kykenikin, siellä oli joko suomalaisten puolustavien pelaajien mailat, suojat – tai upeasti torjuva maalivahti Harri Säteri edessä.
Leijonien matala trap yhdistettynä tiiviiseen puolustusalueen puolustuspelaamiseen kera Säterin löi Slovakian laudalta pronssiotteluun.
Leijonat pelasi viisaasti kontrollilähtöjään ottelun ensimmäisessä erässä siten, että perinteinen viivelähtö nostettiin aina kuin mahdollista ylemmäksi viivelähdöksi oman maalin takaa oman maalin eteen, johon slovakialaisten rohkeus tai oikeammin uhkarohkeus mennä päälle oheni.
Ja jos Slovakia pääsikin muutaman kerran pelaamaan hölmöä tolppatrapiaan tai edes sen suuntaista, näytti, että Jalonen oli sijoittanut sentterinsä (ainakin Filppula ja Björninen kertaalleen) kaukalon keskustaan odottelemaan tai pieneen liikkeeseen – sillä sehän se on konsti, jolla kaikki maailman tolppatrapit puretaan.
Yltyleensä nostan hattuani sille, miten aivan jokainen Leijonien pelaaja sitoutui antamaan oman pelipanoksensa joukkueen eteen.
Ja kyllähän se oli nautinnollinen hetki, kun troikka-Manninen teki ottelun voittomaalin – ja miten tekikään! Siellä sitä oli ketjun maagista summaslaista kenttätasapainoa peräti aivan Slovakian maalin edessä. Aivan kuin Stiga-lätkäpelin kolme hyökkääjää kaistoilla rinnakkain, siten asettautuivat nuo kolme: Sakari Manninen-Markus Granlund-Teemu Hartikainen vasemmalta oikealle luetteloiden.
Pomppasipa Petteri Lindbohmin hienosti siniviivalta lähettämä kiekko Slovakian maalivahdista vasemmalle, keskelle tai oikealle, siellä odotti jonkun troikka-Mannisen jäsenen maila maalintekoaikeissa. Nyt kiekko putosi maalivahti Patrik Rybárista ja hänen vinkkelistään katsoen oikealle, ja kas, siellä oli kärkyllä Sakari ”Kyy” Manninen nopeine käsineen – ja kiekko reppuun 1-0.
Tästä en pitänyt
En varsinaisesti pitänyt siitä, että Leijonat joutui alakynteen toiseksi ja kolmanneksi eräksi puolustamaan johtoasemaansa Slovakiaa vastaan. Se ei ole tietenkään tarkoitus, ei Jukka Jalonenkaan tahdo, että Leijonille käy tuolla tavalla. Kerron tähän, miksi niin kävi, miksi niin on käynyt todella usein Jalosen Leijonille kevään 2021 MM-kisoista lähtien tai oikeastaan jo hieman ennen niitä.
Suorastaan orjallisen toisteisella johtoaseman trapin peluullaan Leijonien pelaajat menettävät hyökkäyspelimentaliteettinsa. Jalonen ei kiellä pelaajiaan hyökkäämästä, varmaan kannustaakin hyökkäämään, mutta se ei vain onnistu, kun puolustusvalmius on päävalmentajan puolelta nostettu niin korkealle prioriteetiksi noissa tilanteissa. Ja lisäksi käy niin, että takaa-ajava vastustaja, kuten nyt Slovakia, saa tunteen siitä päälle, että takaa-ajo sujuu ja siihen on sauma, kun Suomi tuntuu vain vetäytyvän ja puolustavan.
Tuolla edellä mainitulla konstilla – oikeammin: yhtenä kaikista konsteista – Suomi oli voittaa keväällä 2021 maailmanmestaruuden. Ei aivan voittanut, mutta sai hopeaa.
Tämä puolustamisen korkea prioriteetti ei ole ollut Jukka Jalosen pelikirjassa muuta kuin syksystä 2020 lähtien, näin on menty kaudet 2020-2021 ja kuluvan kauden 2021-2022 puolikas näihin olympialaisiin asti. En ole kysynyt Jaloselta, miksi hän on muuttanut pelikirjansa tähän muotoon, nimittäin tämä vie useista peleistä hänen jääkiekkoilustaan pois sen ulottuvuuden, jota hän itse kutsuu Total Hockey’ksi. Aavistelen vain, että kyse on Jalosen puolelta suunnitelmien suunnitelmasta, jonka maali oli pelata olympiakullasta Pekingissä suomalaisin NHL-pelaajin. Tai sitten Jalonen vain aidosti uskoo, että tällainen pelitapa on paras pelitapa voittaa jääkiekko-ottelu.
Mutta on asetelmassa muutakin. Tässä tulee ainoa pelillinen moitteeni tällä erää koskien Jalosen pelikirjaa. Siinä ei ole kunnollista suunnitelmaa ja toteutusta pelata hyökkäysalueella jotakin sellaista toisteista pelitapaa, joka mahdollistaisi pitkät hyökkäysalueen hyökkäyspelit toistuvasti. Nyt Slovakia löi tylysti poikki Leijonien hennot pyrkimykset kontrolloida kiekkoa Slovakian puolustusalueella. Osin tästä johtuen pidän niin voimallisesti esillä troikka-Mannisen omintakeista ja toisteista summaslaista kenttätasapainoon perustuvaa hyökkäysalueen hyökkäyspelikonstia.
Kun yhdistetään johtoasemassa pelaamisen hurjat trap-määrät ja vaillinainen hyökkäysalueen hyökkäyspelaaminen, ei ole ihme, että Leijonat jää ainakin näennäiseen alakynteen. Sanon ’näennäiseen’, koska lopulta ratkaisevaa on, missä määrin pelaavat joukkueet luovat ja antavat todellisia maalipaikkoja. Ymmärrän, että amatöörikatsojien ja joidenkin ammattilaistenkin hermo on kireällä katsoa, kun peli pyörii Leijonien päässä. Vain harvojen kantti kestää katsoa ja luottaa, että pyörittäkööt kulmapeliään ja viivankin kautta, kunhan eivät vastustajat luo vaarallisia maalipaikkoja.
Heitän tähän, että Jukka Jalonen on tällä hetkellä todella kova pokerinpelaaja jääkiekkovalmentajaksi. Ja fakta on, että tulokset puhuvat hänen pokerinsa puolesta. Ja voin kuulla Jalosen sarkasmin kylläisen äänen kyselevän kriitikoiltaan, että montakos maalia Leijonat on Pekingissä päästänyt tasakentällisin pelatessaan? Niinpä.
Ja jos vien huomioni plus ultra, edemmäs, ratkesi Leijonien alivoimapelaamisen ongelmakin Slovakiaa vastaan aika nerokkaalla tavalla: viiden pelaajan totaalinen puolustuspelaaminen mahdollisti sen, ettei Leijonat ottanut pelissä yhtään jäähyä!
Tätä ihmettelen
Ihmettelen syvästi, että jääkiekkojulkisuuden ammattitoimitukset, mediat ja studiot katsovat Jalosen Leijonien pelejä aina kuin käsillä olisi aina aivan uusi ja ainutlaatuinen matsi. Jalosen on nähty valmentavan varmaankin sata ottelua Leijonien päävalmentajana. Siksi olisi minimivaatimus, että asiantuntijat muodostaisivat jatkumoja Jalosen Leijonien suhteen, eivätkä olisi uudestaan ja uuden aivan kuin jonkin uuden edessä.
Hyvästä esimerkistä käy tuo tuossa edellä kuvaamani muutos Jalosen puolelta ryhtyä priorisoimaan puolustamista. Sen takia Slovakian hurjan näköisen – alleviivaan: ’näköisen’, ei välttämättä ’todellisen’ – takaa-ajon ei pitänyt tulla yllätyksenä asiantuntijoille. Kyse ei ollut yksittäisen ottelun anatomiasta eikä sattumanvaraisesta kulusta. Kyse oli ja on tuoreesta jaloslaisesta trendistä.
Tätä odotan
Leijonat saa varhain sunnuntaiaamuna olympiafinaalissa vastaansa Venäjän. Toisin kuin melkein aina ennen Venäjä on nykyisellä joukkueellaan hyvä puolustamaan ja vastaavasti vain keskinkertainen hyökkäämään.
Leijonien on saatava finaalissa käyttöönsä koko hyökkäyspelirepertoaarinsa, jos se mielii murtaa venäläisten kovan puolustuksen. Mitä Suomen puolustuspelaamiseen tulee, matala trap toimii hyvin Venäjää vastaan, joka yrittää tämän tästä pitkää tai puolipitkää syöttöä Suomen siniviivan ja punaviivan väliin.
Minun papereissani Suomen saattaa olla helpompi kaataa finaalissa Venäjä kuin Ruotsi. Tohdin sanoa, että Leijonilla on enemmän taitavia pelaajia kuin Venäjällä. Ja valmentajien välisessä taktisessa väännössä Jukka Jalonen vie Venäjän Alexei Zhamnovia.
Suomi on finaalin ennakkosuosikki Venäjää vastaan lukemin 55-45.