18-vuotiaan Sara Hännisen mukaan syömishäiriöön on vaikea saada apua: "En ihmettele, että moni päätyy tosi epätoivoisiin tekoihin"

– Olen aina halunnut tehdä kaiken 110-prosenttisesti. Pelkäsin ajatusta, että päättötodistukseeni eksyisi joku muu numero kuin kymppi. Se johti siihen, että jo valmiiksi ollut masennus ja ahdistus paheni tosi paljon. Mulla ei ollut terveitä keinoja käsitellä sitä. Sorruin itsetuhoisuuteen ja aloin rajoittamaan syömisiäni ja siitä kehkeytyi anoreksia, kertoo lukiossa opiskeleva Hänninen.

Hoitoa ei saanut resurssipulan takia

Hännisen äiti sai sovittua hoitoneuvottelun kuukauden päähän.

– Äiti vei minut päivystykseen, josta minut vietiin suljetulle osastolle. Viidentenä päivänä lääkäri sanoi minulle, että tilanne on äärimmäisen vakava, mutta he eivät voi hoitaa enempää, koska resursseja ei ole.

Hänninen rukoili apua.

– Lääkäri sitten ehdotti avohuollon sijoitusta lastensuojelun yksikköön.

Tilanne paheni entisestään.

– Kommunikaatio perheen, sijoituspaikan ja palveluiden välillä ei toiminut millään tavalla. Uudessa ympäristössä käyttäytymisestäni ei tiedetty mitään, joten he ajattelivat, että ruokatottumukseni ovat  jo valmiiksi vinksallaan ja sitten kun en päässyt hirveästi näkemään perhettäni, niin tilanne pääsi kehkeytymään tosi paljon pahemmaksi.

Lue myös: Asiantuntija avautuu MTV:lle arveluttavasta "maan tavasta": Lapsia sijoitetaan terveydenhuollon pyynnöstä ja sijoitetut eivät saa lakisääteisiä mielenterveyspalveluja

"Ongelmaa vieritettiin eteenpäin"

– Minusta tuntuu, että lastensuojelu ei ole enää mielenterveyspalvelujen jatke, vaan se on niiden korvaus. Kun niitä ei ole olemassa, niin lapsia sijoitetaan pois perheen luota. Usein näissä yksiköissä ei ole minkäänlaista psykiatrista osaamista. Joillekin nämä yksiköt ovat koti ja heistä tulee tosi levottomia, kun mielenterveyden ongelmista kärsiviä laitetaan sinne, jossa ei ole minkäänlaista apua valmiina.

Hänninen havaitsi, että apua on vaikea saada ja vastuuta pakoiltiin.

– Ongelmaa vieritettiin aina vaan eteenpäin.

"Syömishäiriööni on edelleen äärimmäisen vaikea saada apua"

Palvelujen saamisen vaikeus on jatkunut vuodesta toiseen.

– Syömishäiriööni on edelleen äärimmäisen vaikea saada apua. Sen kanssa joutuu taistelemaan viikottain. Esimerkiksi ravitsemusterapeuttia en ole nähnyt, vaikka olen sairastanut syömishäiriötä nyt yli kolme vuotta.

Miltä se tuntuu, että apua ei saa?

– Se on ihan kauheaa. Ajatus siitä, että elän hyvinvointivaltiossa, mutta sitten ei ole tarjota edes perusapua, jutteluapua. Kun mielenterveys pettää, ei ole saatavilla apua. En ihmettele, että moni päätyy tosi epätoivoisiin tekoihin yrittäessään saada apua. Valtiossamme on mahdollista saada apua, jos murtaa jalkansa, mutta jos murtaa mielensä, sitä apua ei ole tarjolla.

Onko yhteiskunnassamme jotain sellaisia piirteitä, jotka lisäävät lasten ja nuorten mielenterveysongelmia?

– Ehdottomasti erityisesti kaikki tämä suorituskeskeisyys on sellainen, joka johtaa paljon siihen, että moni sairastuu hyvin nuorena masennukseen ja ahdistukseen. Pelottelulla ja kaaoksella ruokitaan nuorten intoa opiskella, eikä sillä, että he haluaisivat oikeasti tutkia asioita ja menestyä sen takia, että siihen on omat intressit ja oma tahto siihen.

Hänninen kertoo, että apua pitäisi saada paljon nykyistä aiemmin.

– Pitäisi olla mahdollisuus siihen, että perheitä ei tarvitse rikkoa, että saadaan nuorille apua.