Anna-Leena Härkönen kertoi Hyvää Elämää -lähetyksessä masentuvansa aina alkaessaan kirjoittaa uutta kirjaa. Hän on saanut apua lääkkeistä, ammattiavusta ja juoksusta.
Mikä on yllättänyt Anna-Leena Härköstä eniten kirjailijan uralla? Se, että se ei muutu helpommaksi.
– On kyllä olemassa jonkinlainen perusammattitaito ja rutiini, mutta tuntuu, että jokaisen kirjan kohdalla rima aina nousee. Ja miten vähän iloa se loppujen lopuksi tuottaa – enemmän se on sitä stressiä ja ahdistusta. Esikoisen tekeminen nyt oli yhtä juhlaa, toinenkin vielä meni, mutta siitä eteenpäin on ollut tosi vaikeaa, Härkönen kertoi Hyvää Elämää -ohjelmassa viime perjantaina.
Härkösen tuorein teos, Valomerkki, julkaistiin tässä kuussa. Kirjan teema on rankka, sillä päähenkilö – kirjailija hänkin – on masentunut ja tahtoisi avustetun itsemurhan. Härkönen ei edes halua päästää itseään helpolla aihevalinnoissaan.
– Jos jokin jää vaivaamaan mieltä ja varsinkin, jos sen tekeminen pelottaa ja ahdistaa ja kiusaannuttaa, niin silloin tietää, että ollaan oikeiden asioiden äärellä.
Härkönen kertoo masentuvansa itse aina, kun alkaa kirjoittaa uutta kirjaa.
– Kaikki on mielessä niin hajallaan. Tietää, että se matka on pitkä – kolme vuotta. Maali on tosi kaukana, etkä voi oikeastaan jakaa sitä kenenkään kanssa. Sinun pitää rakentaa se maailma päässäsi, keksiä ne henkilöt, tutustua niihin... Ja se työ etenee tosi hitaasti. Se ei palkitse pitkään aikaan.
Nytkin Härkönen odottaa kauhulla syksyllä alkavaa uutta kirjoitusprojektia.
– Tiedän, että siitä tulee sellainen puolen vuoden helvetti.
"Joskus tuntuu, että en selviä small talkista"
Härkönen kuvailee kirjailijan työtä yksinäiseksi puurtamiseksi. Kirjoitusprosessin aikana elämä liikkuu kodin ja lähikaupan väliä, mutta kun kirja julkaistaan ja sitä aletaan markkinoida, pitää taas tulla ihmisten ilmoille.
"Juoksen joskus aamulla pitkiä lenkkejä, että uskaltaisin mennä koneen ääreen. Pahimpina aikoina olen käyttänyt myös masennuslääkitystä."
– Joskus tuntuu, että apua, en halua lähteä, minulla on niin alakuloinen olo, en selviä small talkista. Mutta usein se myös piristää.
Myös liikunta auttaa pärjäämään alakulon kanssa.
– Juoksen joskus aamulla pitkiä lenkkejä, että uskaltaisin mennä koneen ääreen. Pahimpina aikoina olen käyttänyt myös masennuslääkitystä. Siitä on apua.
Härkönen ei epäröi puhua myöskään ammattiauttajalle silloin, kun se tuntuu olevan tarpeen.
– Usein ei itse tunnista, milloin on yliväsynyt. Tuntuu, että minähän en tee mitään, koska en saa aikaan juuri mitään – vaikka koko ajan kuitenkin yrität. Joskus on tarpeen, että ulkopuolinen sanoo, että pidä taukoa.
– Nyt tunnistan jo etukäteen, milloin uupumus alkaa tulla. Se menee fyysiseksi: alkaa heikottaa kadulla, jalat alkaa mennä alta. Jossain vaiheessa luulin, että minulla on joku sairaus. Minulta otettiin kaiken maailman testejä ja verikokeet ja tehtiin kunnollinen terveyskartoitus. Sitten lääkäri sanoi, että sinä olet uupunut.
Lue lisää hyvän elämän ympäriltä Avun verkkosivuilta.