Armon Anneli on Lindgrenin uusin romaani, joka julkaistiin tänään maanantaina. Vuosi sitten kirjoitettu Covid fan tutte -ooppera koronasta sai murskaavaa kritiikkiä. Hän sanoo, että Suomessa ei ole enää tilaa huumorille.
Lindgrenin kirjoittaman kirjan päähenkilö on 58-vuotias helsinkiläinen biologian opettaja, joka lähtee uudelle uralle kunnan eläinlääkäriksi. Lindgren kertoi Viiden jälkeen -ohjelman haastattelussa toivovansa, että Suomeen saataisiin mahdollisimman pian eutanasialaki.
– Minun piti kirjoittaa kirja eutanasiasta, mutta eläimet ryöstivät pääjuonen itselleen. Eutanasiakeskustelu on erittäin tärkeää. Se nostaa voimakkaita tunteita, eutanasiaa pidetään omantunnon asiana. Saattohoitoa ja eutanasiaa ei pidä sotkea toisiinsa. Ne ovat kaksi eri asiaa, eivätkä ne sulje pois toisiaan, Lindgren painottaa.
Hän kirjoittaa kirjassaan näin: Eläin ei kuollut, eläin lopetettiin. Vietiin teuraaksi ja tehtiin eutanasia. Ihminen kärsi ja kuoli.
Hän mainitsee, että eutanasiaa tarjoavien eläinlääkäreiden sivuilla kirjoitetaan eutanasiasta kauniisti.
– Niillä sanotaan, että ethän halua rakkaimpasi kärsivän. Näin me ajattelemme eläimistä, kun ne ovat seuraeläimiä. Kun on kyse mummusta, odotetaan lääkäreiden tekevän kaikkensa, ettei hän kuole. Ikään kuin pitäisi kärsiä, Lindgren sanoo.
Hän toteaa, että ratkaiseva asia on, että lääketiede ei pysty auttamaan kaikessa. Kuoleman ongelma ei ole aina kipu.
– Se voi olla kahden kuukauden kestävä tukehtuminen, jota kukaan ei voi lievittää. On paljon tilanteita, joissa lääketiede voi myöntää, että kyse on vain kuoleman odottelusta ja silloin puhutaan ihmisen itsemääräämisoikeudesta. Kipu ja kärsimys ovat subjektiivisia kokemuksia. Hämmentää, että lääkäri saa päättää, kuinka kauan potilaan pitää kärsiä, Lindgren ihmettelee.
Asenteet eläimiin muuttuneet
Hän pureutuu kirjassa myös eläimiin suhtautumiseen. Se on muuttunut paljon 2000-luvulla. Hän on kiitollinen Uudenmaan poliisille, joka ei tappanut alueelle eksynyttä sutta.
– Kiitos, että susi ohjattiin oikeammille reiteille ja pois täältä aiheuttamasta meille turhia pelkoja. Pelkäämme kaikkea outoa. En tiedä mistä sellainen käsitys on syntynyt, että susi hyökkää ja raatelee ihmisen kuoliaaksi sen nähdessään, hän toteaa.
Hän toteaa puhuvansa mieluummin koirista ja siitä, että niille kaikille pitäisi saada siru ja rekisteri.
– Kertoo paljon asenteistamme eläimiin, että koirien siruttamista valvoo Ruokavirasto. Samaan aikaan seuraeläimistä on tullut perheenjäseniä, joita hoidetaan ikään kuin ihmisiä diabeteslääkkeillä, Lindgren sanoo.
Asenteen muutos näkyy hänen mukaansa myös tuotantoeläimiin suhtautumisessa. EU:n ja kiristyvän kilpailun vuoksi se on kääntynyt oikeudeksi tuottaa eläimistä tehokkaasti ravintoa.
– Enää ei ole navettoja, joissa emäntä tuntisi jokaisen käsin lypsettävän lehmän nimeltä. Kunnan eläinlääkärihän on näiden molempien välissä eläinten hyvinvoinnin valvojana. Kolmas asia on, että viime vuosina on tutkittu, miten eläin tuntee ja toimii. Meillä on ollut aika yksiviivainen kuva eläimestä vielä 30 vuotta sitten, hän toteaa.
"Julkisessa Suomessa ei ole tilaa huumorille”
Lindgren kirjoitti vuosi sitten alle neljässä viikossa libereton Mozartin oopperasta Così fan tutte. Sitä esitettiin Kansallisoopperassa ja sen nimeksi annettiin Covid fan tutte. Se oli Lindgrenille tehtävä, johon oli kerta kaikkiaan pakko tarttua.
– Minulle soitettiin ja pyydettiin kirjoittamaan se nopealla aikataululla. Oli älyttömän hauskaa tehdä sitä ja solistit olivat innolla mukana, Lindgren kertoo.
Teos sai loistavat arvostelut ulkomailla, mutta Suomessa siihen suhtauduttiin eri tavoin.
– Reaktiot olivat mielestäni suorastaan törkeitä. Suomi on pieni maa ja kulttuurimme on aika tosikko. Suurin pelko oli, että nauretaan sellaiselle, mille ei saisi nauraa. Oopperoita ei myöskään kirjoiteta yleensä kokoaan uusiksi. Se on jollekin Mozartin palvojalle pyhäinhäväistys, Lindgren pohtii.
Hän jatkaa, että Covid fan tutessa oli monta asiaa, joista voi suuttua. Se on lähtökohta, kun tehdään huumoria.
– Julkisessa Suomessa ei ole tilaa huumorille. Meillä ei ole enää pakinoitsijoita lehdissä, eikä sketsiohjelmia televisiossa. Meiltä puuttuu kaikki sellainen satiiri, joka helpottaa ihmisiä. Mitä vaikeammat olosuhteet, sitä enemmän huumori auttaa, Lindgren toteaa.
Koronavuosi on paljastanut hänelle myös, ettei taiteen ja kulttuurin merkitys sittenkään ole suuri tässä yhteiskunnassa. Taidetta ei mielletä elinkeinoksi.
– Taiteilijoita on ollut ilman palkkaa. Heillä ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa. Taide on ihmiselle lajityypillinen ominaisuus ja sen puuttuminen meidän kaikkien elämästä on myös mielenterveyskysymys, Lindgren painottaa.
Katso koko haastattelu Viiden jälkeen ohjelmassa videolinkistä.