– Heti ensimmäisinä päivinä, jo siellä kirkolla, olisi ollut apua saatavilla. Koin, etten yhtään pysty käsittelemään asiaa. En ollut itsekään käsittänyt, mitä oli tapahtunut, kertoo Jokelassa kouluampumisen aikaan opiskellut aikuinen nainen STT:lle.
Jokelan koulun oppilaat ja opiskelijat evakuoitiin kouluampumisen jälkeen kirkolle ja Pertun kouluun. Viranomaiset alkoivat saman tien tarjota nuorille kriisiapua ja koettivat suojella heitä medialta, joka penäsi haastatteluita.
Osa nuorista torjui kriisiavun, ja medialle he laativat adressin, jossa pyysivät rauhaa.
– Kun olin vaikka laskemassa kynttilää ja itkin, heti oli joku pyytämässä haastattelua. Se ärsytti, nainen sanoo.
Hänkin suhtautui torjuvasti kriisiapuun.
– Ennen paluuta kouluun järjestettiin joku kriisiryhmä. Kriisityöntekijän sai mukaan koululle, kun oli valmis palaamaan. En ottanut mitään vastaan.
Hän sai apua muualta ja kertoo päässeensä ajan myötä yli tragediasta.
– Ensimmäisen vuoden otin vastaan ammattiapua. Välillä asia tulee yhä arkeen, mutta en enää elä sen kautta.
Nainen ei asu enää Jokelassa. Hän haluaa esiintyä jutussa nimettömänä.
Paha olo tulee myöhemmin
Yli 40 vuotta nuorten mielenterveyspalveluiden parissa toiminut kriisipsykologi ja Helsingin yliopiston dosentti Salli Saari oli Jokelan tapahtumien aikaan paikalla Tuusulassa. Hänen mukaansa kaikki yrittivät parastaan.
– Se oli sellainen niin uusi ja uskomaton tilanne, että oli todellakin vaikea käsittää, mitä nämä ihmiset ovat kokeneet ja mitä heidän mielessään liikkuu. Yritimme haukata liian ison palan liian nopeasti, Saari sanoo.
Nuorilla oli vastustusta kriisityötä tekeviä kohtaan. Saari arvioi nyt, että auttajien olisi pitänyt malttaa odottaa, että nuoret olisivat tavoittaneet itsessään sen, mitä tapahtui.
– Paha olo tulee vähän myöhemmin. Siinä myöhemmässä vaiheessa ei enää ollutkaan niin paljon kriisiapua. Nyt kun kymmenen vuoden jälkeen sitä katson, niin kriisityössäkin nuoret on selvästi suuri haaste emmekä onnistyneet kovin hyvin Jokelassa. Kriisityön olisi pitänyt olla pidempiaikaista ja jäntevämpää.
STT:n haastattelema entinen Jokelan lukion opiskelija sanoo, että valtaosa koulukeskuksessa kymmenen vuotta sitten olleista on päässyt hyvin eteenpäin.
– Aina kyllä kohahduttaa sydäntä, jos joku puhuu asiasta, nainen kertoo.
Jokela muistaa hiljaisuudessa
Jokelan keskustassa kymmenen vuoden takaiset tapahtumat eivät juuri näy. Alkuvuosina kynttilämeri koulun lammen ympärillä oli vuosipäivän aikaan iso, mutta kynttilöitä on vuosi vuodelta vähemmän. Tuusulan kunta ei järjestä muistotilaisuutta kouluampumisen vuosipäivänä. Jokelassa asuva Jukka Melasuo katsoo, että siinä on jotain suomalaista.
Tuuli Melasuo ja Jukka Melasuo (oik.) Tuusulan Jokelassa 19. lokakuuta 2017.
– Luulen, että se on kunnalta tietoinen päätös, että ei haluta tehdä suurempaa numeroa. Suomalainen tapa muistaa on muistaa hiljaa.
– Ehkä se sopii toisaalta sellaiseen ajatukseen, että haavat umpeutuu ja mennään eteenpäin, sanoo puolestaan Tuuli Melasuo.
Mikko Hyvärinen oli kuudesluokkalainen, kun Jokelan koulukeskuksen oppilaita alettiin kesken päivän tuoda busseilla hänen kouluunsa Pertussa. Hänestä Jokelassa on hyvin päästy yli tapahtuneesta.
– Voi olla muutamia tapauksia, jotka on menettänyt läheisiä. Heille se varmasti tulee aina olemaan kipeä, mutta yleisessä mittakaavassa se ei enää ole niin arka paikka.