Ex-pääministeri Juha Sipilän (kesk.) vaimo Minna-Maaria Sipilä kertoo uutuuskirjassa pariskunnan nuorimman lapsen Tuomon äkillisestä menehtymisestä talvella 2015. Pahin tuska on Sipilän mukaansa vuosien saatossa laantunut, mutta ikävä on yhä suuri.
Epäuskoa, vihaa, raastavaa surua ja lopulta hyväksyntää.
Minna-Maaria Sipilä, 61, menetti nuorimman lapsensa Tuomon yllättäen tämän ollessa 22-vuotias, ja kaikki nuo tunteet ovat tulleet tutuiksi sen jälkeen. Tuomo menehtyi sairaalassa tehdyn toimenpiteen jälkikomplikaatioihin helmikuussa 2015.
Lue myös: Juha Sipilän poika on kuollut
Sipilä kertoo tapahtuneesta tänään julkaistavassa Anneli Juutilaisen teoksessa Lähtösi jälkeen – Kertomuksia surusta ja selviytymisestä (Docendo). Kirjassa omasta menetyksestään puhuvat myös muun muassa europarlamentaarikko Eero Heinäluoma (sd.) ja lääkäri Pippa Laukka.
Äiti näki kuolemasta enneunia
Minna-Maaria Sipilä kertoo nähneensä poikansa kuolemasta enneunia.
– Kerran uniini tuli Raamatun jakeita. Paria kuukautta ennen Tuomon kuolemaa unissani pyöri kaksi eri kohtaa. Toisessa sanotaan: Minä olen teidän kanssanne, päivällä pilven harsossa ja yöllä tulen patsaassa, Sipilä muistelee kirjassa.
– Ihmettelin tätä, koska en ollut lukenut kyseistä kohtaa Raamatusta pitkiin aikoihin. Samoihin aikoihin heräsin keskellä yötä siihen, kun toistin ääneen lausetta: Kiitä herraa, minun sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.
Sipilä kertoo Tuomon kuoleman jälkeen ymmärtäneensä, että unet oli tarkoitettu kannattelemaan häntä surussa ja valmistamaan häntä rakkaan pojan lähtöön.
Aavistiko Tuomo oman aikansa olevan vähissä?
Tuomo Sipilä oli ollut pienessä korvaan liittyvässä toimenpiteessä Oulun yliopistolliseen sairaalassa 17. helmikuuta 2015. Hän oli äidin mukaan huolehtinut etukäteen epätavallisen paljon sitä, kannattiko toimenpiteeseen mennä.
Tuomo oli myös rivien välistä antanut ymmärtää haluavansa äitinsä saattavan hänet sairaalassa perille asti.
– Myöhemmin olen pohtinut, aavistiko hän oman aikansa olevan vähissä, Sipilä toteaa.
Toimenpide kesti Sipilän mukaan pidempään kuin oli suunniteltu.
– Olin hermostunut ja tarkkailin kännykkääni. Minulla oli jonkinlainen alkukantainen tunne tai aavistus, ettei kaikki ollut hyvin.
Illalla lääkäri kertoi lopulta toimenpiteen onnistuneen ja Tuomon toipuvan heräämössä. Tieto ei kuitenkaan helpottanut Sipilän oloa.
Myöhemmin illalla Sipilä puhui Tuomon itsensä kanssa puhelimessa ja sopi, että hän menisi aamulla pojan isovanhempien kanssa hakemaan poikaa kotiin.
Tuomon isä, eli keskustan puheenjohtajana tuolloin toiminut Juha Sipilä, oli vaalikampanjan takia perheen kakkoskodissa Sipoossa.
Juttu jatkuu videon jälkeen.
Katso myös: Puheenjohtajuudesta luopunut Juha Sipilä herkistyi viimeisen puheensa aluksi keskustan puoluekokouksessa 2019.
3:46
Lue myös: Sipilä perheensä tragediasta: Elämä täytyy rakentaa jäljellä olevista palasista
Pysäyttävä viesti tuli yöllä
Minna-Maaria Sipilä kertoo heränneensä seuraavana yönä puhelimen ääneen.
– Lääkäri kertoi, että Tuomo oli menehtynyt matkalla vessaan. Jopa 45 minuuttia kestäneen elvytyksen päätteeksi he joutuivat toteamaan maahan lyyhistyneen poikani kuolleeksi.
Sipilä kertoo olonsa muuttuneen ylirauhalliseksi.
– Tiesin, että Juha oli laittanut yöksi puhelimensa pois päältä sen jälkeen, kun olin kertonut hänelle Tuomon toimenpiteen sujuneen onnistuneesti. Nyt pohdin ensimmäisenä, miten saisin tiedon poikamme kuolemasta hänelle.
– Soitin Juhan Etelä-Suomessa asuvalle veljelle ja pyysin, että hän menisi Juhan luokse viemään suru-uutisen. Silloin romahdin ja vaikeroin niin, ettei hän ollut saada selvää puheestani.
"Hänen sielunsa oli lähtenyt jo pois"
Viimeinen kohtaaminen sairaalassa konkretisoi Tuomon kuoleman Sipilälle.
– Vaikka tilanne oli vaikea, se toi tietyllä tavalla lohdun. Näimme, ettei Tuomo ollut enää siinä. Hänen sielunsa oli lähtenyt jo pois. Jäljellä oli vain kuoret, Sipilä kuvaa kirjassa.
Tuomo haudattiin lähisuvun veistämässä veneen mallisessa arkussa.
Lue myös: Juha Sipilän vaimo kertoo pojan kuolemasta: "Musiikki ja runot auttoivat"
"Kaikki tehtiin, mitä inhimillisesti voitiin"
Sipilä kertoo selvinneensä alkushokista hautajaisjärjestelyjen ansiosta. Ensimmäisen surun muodonmuutoksen hän huomasi hautajaisten jälkeen. Kun Tuomon kuolemasta oli kulunut noin puoli vuotta, Sipilä palasi sairaalaan.
– Halusin nähdä paikan, johon Tuomo lyyhistyi ja missä hän kulki viimeiset askeleensa. Ystäväni oli silloin tukenani. Juha tai lapsemme eivät halunneet käydä paikan päällä. Ymmärsin heidän kantansa, mutta se oli asia, joka minun täytyi saada tehdä.
– Tuomo syntyi samassa sairaalassa 22 vuotta aiemmin. Siellä sain hänet ensimmäistä kertaa syliini ja siellä hän lähti luotamme. Minusta tuntui tärkeältä nähdä paikat, joissa hän oli viettänyt viimeiset hetkensä. Otin niistä valokuviakin. Silloin sain niistä lohtua, mutta enää en kaipaa niitä.
Sipilän käydessä sairaalassa paikalla sattui olemaan myös sama hoitaja, jonka käsivarsille Tuomo menehtyi.
– Juttelin hänen kanssaan. Hän pystyi vastaamaan kysymyksiini ja kertomaan tuosta illasta. Sen, ettei Tuomo tuntenut kipua ja menehtyi rauhallisesti.
Henkilökuntaa Sipilä ei missään vaiheessa halunnut syyttää tapahtuneesta.
– Tuomon kuoleman hyväksymistä helpotti, että hän kuoli sairaalassa kaiken mahdollisen avun äärellä, eikä silti selvinnyt. Kaikki tehtiin, mitä inhimillisesti voitiin.
– Olen ajatellut, että näin tämän piti mennä.
Lue myös: Juha Sipilä MTV:lle: Olen katsonut muistovideota pojastani ainakin 40 kertaa
Pianoa soittaessa pääsi itku
Pian Tuomon kuoleman jälkeen Sipilä kertoo halunneensa hävittää kaikki hänen valokuvansa.
– En kestänyt katsoa niitä, se teki niin kipeää. Onneksi tunne meni nopeasti ohi enkä hävittänyt niistä yhtäkään.
Hautajaisten jälkeen Sipilä alkoi myös kirjoittaa runoja ensimmäistä kertaa elämässään.
– Se ei ollut tietoinen päätös, mutta tekstiä alkoi pulputa mieleeni ja kirjoitin ajatuksiani ylös. Purin suurimman suruni runoihin. Sain jäsenneltyä ajatukseni niihin syvemmin kuin puhuttuihin sanoihin.
Sipilä lohduttautui myös kuuntelemalla gospelmusiikkia ja klassista musiikkia.
– Usein pianoa soittaessa pääsi itku. Se oli terapeuttista. Varsinkin Tuomon kanssa soitetut ja lauletut kappaleet koskettivat. Tuomo soitti alttoviulua ja tenorisaksofonia. Hänen kuolemansa jälkeen päätin opetella soittamaan niitä. Hän tuli sitä kautta lähelleni.
Lue myös: Sipilä avautuu poikansa kuolemasta, Orpo harmittavasta desimaalista ja Halla-aho politiikan välirikosta – näistä henkilökohtaisista asioista puoluejohtajat eivät juuri ole julkisuudessa puhuneet
Kolmas vuosi oli pahin
Sipilä kertoo lukeneensa surutyön vasta alkaessa naisesta, joka oli menettänyt kolmikymppisen tyttärensä. Naisen mukaan kolmas vuosi menetyksen jälkeen on kaikkein pahin.
– Ajattelin, etten kestä, jos tämä on totta.
Väite osoittautui kuitenkin oikeaksi.
– Ensimmäinen vuosi meni jonkinlaisessa tuskaisessa sumussa. Itku-kohtaukset lyyhistivät kontalleen lattialle. (…) Seuraava vuosi oli seesteisempi. Mutta kolmenkaan vuoden päästä en ollut valmis päästämään irti. Muistuttelin mieleeni, minkälainen ääni Tuomolla oli. Mietiskelin hänen käyttämiään sanontoja. Muistot alkoivat hiipua, enkä halunnut hänen häviävän mielestäni. Ikävä oli lohduton, Sipilä kuvaa kirjassa.
Suru on muuttanut muotoaan
Nyt Tuomon kuolemasta on kulunut yli kuusi vuotta.
– Suruni on muuttunut kaihoisaksi kaipaukseksi. Edelleen eteeni tulee kovia ikävän hetkiä ja itkuja. Silti suru ei enää hallitse elämääni.
– Uskon että kokemus on monille lapsensa menettäneille sama: ikävä ei lopu koskaan, mutta pahin tuska laantuu. Vihakin on hiipunut. Enhän minä voi tietää, millaista Tuomon elämä olisi ollut tulevaisuudessa. Ehkä lähtö tässä iässä säästi hänet joltakin, mitä hänellä olisi ollut edessään.
Sipilä sanoo kirjassa vielä, että Tuomon kuoleman jälkeen häneltä hävisi suurin kuolemanpelko.
– Astuminen tuntemattomaan ei tunnu enää yhtä pahalta. Kuolema tuli inhimillisemmäksi, ja samalla minussa heräsi luottamus siitä, että kohtaamme vielä.
Kokemuksen myötä hän ymmärsi myös sen, että surusta voi selvitä. Sen alle ei tarvitse nääntyä koko loppuelämäkseen.
– Jos voisin sanoa nyt jotain Tuomolle, haluaisin hänen tietävän, että meillä on kova ikävä. Häntä on rakastettu todella paljon. Mutta kyllä me täällä pärjäämme ja koetamme käyttää oman aikamme hyvin.
– Iltarukouksissani kiitän Tuomosta ja hänen elämästään.