Eddie Edwardsin elämään perustava elokuva on hilpeä muistutus siitä, että hävitessäkin voi voittaa.
Olin kaksivuotias, kun Eddie Edwards osallistui Calgaryn talviolympialaisiin. Matti Nykäsen urotyöt ovat iskostuneet muistiini jo äidinmaidossa, mutta muutoin olen saanut elää elämää, jossa en ole tiennyt mitään maailman huonoimmasta mäkihyppääjästä, Eddie ”The Eagle” Edwardsista.
Edwardsista kertova elokuva Eddie The Eagle tulee teattereihin 1. huhtikuuta. Elokuvan ensi-ilta on Suomessa maaliskuun 30. päivä, jolloin myös itse herra Edwards saapuu Suomeen.
Eddie Edwards ja häntä näyttelevä Taron Egerton.
Mäkihypyn ympärille rakentunut elokuva ei kerro lahjakkuudesta eikä onnistumisesta.
Se kertoo punahiuksisesta ja silmälasipäisestä nuoresta miehestä, jolla on vahva alapurenta ja vankka toive olla jonain päivänä olympiaurheilija, vaikkei mies varsinaisesti mikään atleetti olekaan.
Hän keksii lajikseen mäkihypyn 22-vuotiaana, kun suurin osa harrastajista vihkiytyy lajin saloihin jo lapsena.
Edwards on hassunnäköinen ja kömpelö antisankari, jonka nenällä roikkuvat valtavat huuruiset lasit. Kymmenen kiloa muita painavamman Edwardsin hengen puolesta saa pelätä joka kerta, kun hän kipuaa hyppytorniin.
Päättäväisyydeellä Taron Egertonin näyttelemä Edwards pääsee tavoitteeseensa, vuoden 1988 talviolympialaisiin.
Valkokankaalla yleisö hurraa Eddielle, jonka hyppy jäi lyhyeksi – mutta ei hän ainakaan kaatunut! Sillä aiemmin hän kaatui jos toisenkin kerran, mutta nousi aina ylös.
Edwards ei suinkaan ole ainoa, joka on sulattanut ihmisten sydämet katastrofaalisen huonoilla saavutuksilla.
Vaikka Edwardsin tarina oli minulta mennyt ohi, toinen vuoden 1988 talviolympialaisten mahalaskuista oli jamaikalainen joukkue, joka edusti maataan rattikelkkailussa.
Löyhästi Jamaikan rattikelkkajoukkueen saavutuksiin perustuen valmistui vuonna 1993 komediaelokuva Kelkkajengi. Kuten arvata saattaa, kelkkajengi ei nouse yllättäjäksi ja voita olympialaisia.
Juuri ennen maalia kelkka kaatuu ja joukkueen matka on loppua siihen, mutta kisaan päättäväisesti suhtautuva joukkue kantaa lopulta kelkkansa maalilinjan yli.
Tai muistatteko vuoden 2000 Sydneyn kesäolympialaisista sen hetken, kun Eric Moussambanin Guineasta ui miesten 100 metrin vapaauinnin riipaisevan heikkoon aikaan 1.52,72 minuuttia. Verrokiksi sanottakoon, että tällä hetkellä 100 metrin vapaauinnin maailmanennätys on 46,91 sekuntia, eli Moussambanilla meni aikaa samaan matkaan kaksin verroin.
Moussambanin räpiköidessä altaassa ja kotikatsojien arvuutellessa pysyisikö tällä pää pinnalla, kannusti uimahalliin saapunut yleisö.
Jälkikäteen Moussambani kertoi olleensa iloinen, koska oli saanut osallistua kisaan.
Kuka muistaa ihan hyvän ammattimäkikotkan saavutukset? Tai osaa äkkiseltään nimetä maailman parhaan kelkkajoukkueen? Tuleeko mieleen nopeista uimareista muuta kuin doping?
Tällä hetkellä kaikkea mitataan ja vain voittajilla on väliä. Tulos tai ulos -ajassamme elokuva on ihana hengähdystauko. Tällaisia roolimalleja maailma tarvitsee. Ihmisiä, joiden ei tarvitse seistä muiden olkapäillä ollakseen vahvoja ja pitkiä.
Sydämellä saa olla väliä.
Hugh Jackman näyttelee elokuvassa Edwardsin fiktiivistä, viinaan menevää valmentajaa Bronson Pearya. Kaksikko osaa tuulettaa silloinkin, kun muut mököttäisivät.