Kommentti: Rakastan ja vihaan sinua, (What’s the Story) Morning Glory? – brittipopin merkkiteos on jo 25-vuotias

Vuonna 2009 hajonneen brittiyhtye Oasisin toinen albumi (What’s the Story) Morning Glory? julkaistiin 2. lokakuuta vuonna 1995.

Se on levy, johon minä monien muiden teinivuosiaan, aikuisiän alkuvuosiaan tai ihan mitä tahansa elämänvaihetta 25 vuotta sitten eläneiden tavoin ensin hurahdin täysin – ja sitten kyllästyin täysin.

Kun levy julkaistiin, olin 14-vuotias nummelalaispoika ja erittäin altis vaikutteille. Mukanaan veivät muun muassa niin funk, hard rock, suomirock kuin heavy metalkin. Samoin teki brittipop, jolle altistuminen alkoi jo vuotta aiemmin.

Lue myös: Kommentti: Maailman suurin Oasis – manchesterilaiset kukkopojat ja kolmen vuoden kultasuonenveto

Siitä voi kiittää Blurin Parklife-albumin (1994) hittisingleä Girls and Boys ja sen Music TV:llä tiuhaan näytettyä musiikkivideota. Siitä voi kiittää myös Oasisin debyyttilevy Definitely Mayben (1994) Live Forever -hitin ja sen hautausteemaista musiikkivideota.

Noista kahdesta kappaleesta syttyi hitaasti brittipop-innostus, joka kulminoitui ainakin omassa musiikkinörtteilykuplassa vuonna 1995. Ensin käytiin brittipopin suuri singlelistataisto: Blurin Country House ja Oasisin Roll With It julkaistiin samana päivänä. Country House nousi brittilistaykköseksi ja vei voiton.

Myöhemmin julkaistiin noiden kahden suurimman brittipop-yhtyeen uutuuslevyt: Blurin The Great Escape ja Oasisin (What’s the Story) Morning Glory?.

Oasisin toisen levyn ennakkosinglet Some Might Say ja Roll With It ennakoivat tulevaa ja kolmossingle Wonderwall nousi massiiviseksi hitiksi.

Itseriittoiset Gallagherit

Itseriittoisten ja jatkuvasti riitoihin ajautuneiden Gallagherin veljesten Noelin ja Liamin johtama Oasis oli koko musiikkimaailman huulilla. Brittipop oli isoin ilmiö populaarimusiikissa.

Yhtyeen melodinen ja kitaravoittoinen musiikki voitti vastustamattomasti puolelleen minut ja koko muun maailman. Siltä se ainakin tuntui. Ja vaikka hyviä brittipop-levyjä on julkaistu sittemminkin, brittipop ja Oasis kulminoituivat tuohon yhteen albumiin.

Kyllä. (What’s the Story) Morning Glory? on levy, johon minäkin 25 vuotta sitten rakastuin – ja sitten kyllästyin.

Kuuntelin albumia niin paljon, että aloin inhota suurta osaa siitä. Radiokanavat soittivat Wonderwallia, Don’t Look Back in Angeria ja muita levyn hittisinglejä niin paljon, että ne eivät kuulostaneet oikein miltään. Ne vain lipuivat korvasta sisään ja korvasta ulos.

Lopulta vain vähemmälle huomiolle jääneet levyn kappaleet Hey Now!, Cast No Shadow ja She's Electric kuulostivat hyvältä.

Ansaittu jättihitti

Julkaisua seuranneina vuosina kuuntelin (What’s the Story) Morning Glory? -levyä niin paljon, etten lopulta enää halunnut kuunnella sitä yhtään.

Osasin ulkoa jokaisen äänen ja jokaisen sanan. Jokaisen melodiapätkän, jokaisen rumpujeniskun, jokaisen bassosävelen, jokaisen häly- ja tehosteäänen.

Tätä tekstiä kirjoittaessa taisin kuunnella Oasisin toisen studioalbumin ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan 2000-luvulla. Osaan sen edelleen ulkoa.

Myönnän, että pelkäsin, mutta turhaan: albumi kuulostaa 25 vuotta myöhemmin yllättävän verevältä alusta asti – Hello ja Roll With It rullaavat vastustamattomasti levyn käyntiin ja kolmantena soiva Wonderwall saa pyyhkimään roskaa silmäkulmasta.

Se on aina vaan täydellinen popkappale ja täysin ansaitusti jättihitti, vaikka sen on kuullut noin viisi miljardia kertaa.

Lue lisäksi: Kommentti: Radiohead mullisti musiikin 20 vuotta sitten – näistä 12 syystä OK Computer on maailman paras levy

Kaksi kertaa pystyin kuuntelemaan levyn läpi alusta loppuun, eikä yksikään kappaleista puisevan päätöslaulu Champagne Supernovan lisäksi saanut miettimään kuuntelun välitöntä lopettamista.

Toisaalta, ei sitä taas hetkeen ole tarvetta kokonaisuudessaan kuunnella.

B-puolet kunniaan

(What’s the Story) Morning Glory? on valtavan merkittävä levy ennen kaikkea siksi, että se sai tutkimaan tarkemmin brittiläistä kitararockia.

Jos en olisi innostunut Oasisista, en välttämättä olisi innostunut The Vervestä tai Manic Street Preachersista, jonka vuonna 1998 julkaistu This Is My Truth Tell Me Yours -albumi on myös albumi, josta innostuin paljon sen julkaisun myötä ja lopulta kyllästyin siihen täysin.

Ja jos en olisi innostunut Oasisista ja (What’s the Story) Morning Glory? -levystä, en olisi välttämättä ikinä löytänyt levyn parasta puolta: sen singlejulkaisujen b-puolien kappaleita.

Wonderwallin b-puolelta löytyneet The Beatlesin Got to Get You into My Lifea kierrättävä Round Are Way ja uljaan hieno The Masterplan -balladi sekä Don’t Look Back in Anger -singlen b-puolet, Beach Boysilta särökitaroilla kuulostava Step Out ja hämyisä Underneath the Sky, kuulostavat edelleen huikean hyvältä.

Oasisin kaksi ensimmäistä albumia ja valtaosa noiden albumien singlejen b-puolista – niissä kiteytyy osa sitä, mitä sana brittipop parhaimmillaan minulle merkitsee.

Mutta mitä brittipop-termi todella tarkoittaa? Se on brittiläistä, melodista ja kitarapainotteista pop- ja rockmusiikkia. Se on käsite, joka yhdistetään ennen muuta 1990-luvun puolivälissä suosiosta nauttineisiin brittiläisiin yhtyeisiin.

Brittipopia eivät missään nimessä ole suomalaisen The Crashin Sugared ja yhdysvaltalaisen The Killersin Somebody Told Me, vaikka kotimaiset tähtiartistit nuo kappaleet Tähdet, tähdet -ohjelman brittipop-teemaisessa jaksossa taannoin jostain syystä esittivätkin.

Samana päivänä tasan 20 vuotta sitten, 2. lokakuuta vuonna 2000, julkaistiin muuten omakohtaisesti vielä huomattavasti Oasistakin tärkeämmäksi vuosien saatossa nousseen Radiohead-nimisen yhtyeen neljäs albumi Kid A.

Jätetään sen merkkiteoksen käsittely toiseen kertaan.