MTV Urheilun jääkiekkoasiantuntija Petteri Sihvonen käy läpi Nuorten Leijonien ensimmäisen ottelun MM-kisoissa. Suomen aikaan torstain vastaisena yönä pelatussa kamppailussa Ruotsi oli parempi lukemin 2-1.
Nuorten Leijonien päävalmentaja Jussi Ahokas on kirjoittanut pelikirjansa uuteen uskoon, kun sitä vertaa vuoden taakse edellisiin nuorten MM-kisoihin.
Asetelmassa on hyvää ja huonoa.
Jääkiekkoliitossa huippu-urheilujohtaja Rauli Uraman ja kumppaneiden sietää miettiä, miksi Nuorten Leijonien tärkeään päävalmentajan tehtävään on valittu valmentaja, jonka ajatus pelistä ei ollut valmis vuosi sitten, kun käytössä oli esimerkiksi Miro Heiskasen tasoinen puolustaja.
Nyt Ahokas valmentaa pelitapaa, josta hänellä ei ole vuosien rutiinia. Ahokas tunnetaan jääkiekkopiireissä pystysuunnan jääkiekon osaajana. Ruotsia vastaan Nuoret Leijonat pyrki pelaamaan kiekkokontrollia.
Ne pelaamisen aikeet, mihin Nuoret Leijonat pyrki, ovat parempia kuin mitä vuosi sitten nähtiin. Tuolloin Suomi harjoitti vanhanaikaista puolinopeiden hyökkäysten lätkää.
Tohdin käyttää Nuorten Leijonien avausottelusta paradoksista ilmaisua. Kyseessä oli sittenkin oikein hävitty peli.
Vuosi sitten Nuorten Leijonien yksisilmäinen pelitapa ei mahdollistanut suomalaiselle jääkiekkoilulle tuttua turnausvalmentamista eli pelin kehittämistä turnauksen kuluessa. Nyt mahdollisuudet pelin edistämiseen ovat olemassa.
Kansainvälisen jääkiekkoliiton IIHF:n kooste Suomen ja Ruotsin pelistä:
Kirjaan seuraavaksi parannuskohteita.
Ykkösketjun peli tökkii siltä osin, mihin viittasin jo turnauksen alla Tulosruudun ennakossa.
Rasmus Kupari ei ole perinteinen peliä tekevä sentteri. Hän luistelee ja haastaa kiekon kanssa ennen kuin syöttää sitä.
Tilanne on ongelmallinen Eeli Tolvasen ja Aleksi Heponiemen kannalta; laiturit eivät saa pelivälinettä vauhtiin juuri ollenkaan. Näin ei synny suorahyökkäyspelaamista kera jatkopelien.
Kupari pelaa hieman kuin ennen vanhaan nuorten kisoissa pelattiin, eli omia näyttöjä antaen, kiinnittymättä yhteistyön jääkiekkoon.
Alivoimapeli oli tärviöllä jo vuosi sitten. Sama ongelma näyttää jatkuvan nytkin.
Mietin, mitä annettavaa uudella apuvalmentajalla Tuomo Ruudulla on ollut tälle alivoimapelaamisen sektorille.
Tuskin mitään.
Nuoret Leijonat pelaa alivoimansa liian pitkulaisella neliöllä, jossa hyökkääjät ovat lähes peräkkäin. Tämä johtaa hallitsemattomaan kääntyilyyn ja liikkeeseen, jossa ei voi rauhoittua sulkemaan syöttösuuntia mailoin. Lisäksi laukausten peittopelaaminen myöhästelee.
Kaiken kukkuraksi Nuoret Leijonat pelasi liian hermostuneesti ja aggressiivisesti jälkipelitilanteita. Tämä johti turhiin jäähyihin.
Pelitavan osalta Nuoret Leijonat ei saanut ollenkaan käyntiin niitä suoria hyökkäyksiä, joissa yksi hyökkääjä repii tilaa neljälle muulle ja joissa nelikkö alhaalta tekee pelin kera hyökkäykseen osallistuvan puolustajan. Päävalmentaja Ahokas on kova puhumaan asioita etukäteen julkisuudessa. Hän on esitellyt muun muassa juuri tätä hyökkäyspelin konstia.
Panee miettimään, miksi puhua ensin, kun itse asia ei toteudu kaukalossa lähes lainkaan.
Pelillisesti Suomen on viljeltävä välillä selkeää träppiä, eikä sen pidä mennä karvaamaan välimallin prässillä. Tästä Suomi voi ottaa mallia Ruotsilta. He käyttivät träppiä silloin, kun peli kutsui puoleensa.
Yksilötasolla Kuparin lisäksi eniten parannettavaa on puolustaja Otto Latvalalla. Hänen pelinopeutensa ei meinaa riittää. Tähän ruutuun Ahokas esikuntineen joutunee pohtimaan Antoni Hongan tai Olli Kaskisen turnauspassin leimaamista.
Nuorten Leijonien paras pelaaja oli kiistatta maalivahti Ukko-Pekka Luukkonen. Hän otti tukun loistavia koppeja ottelun mittaan. Myös Kaapo Kakko oli vahva. Hän sai tuotua esiin sitä vahvaa kiekollista pelaamistaan, josta hänet tunnetaan Liigasta.
Ylisummaan sanoisin, että näin pelaamalla Nuoret Leijonat ovat paremmalla tiellä kuin vuosi sitten. Peliä on parempi säätää siihen mennessä, kunnes edessä on puolivälieräottelun elämän ja kuoleman hetki. Pidän melko varmana, että Suomi parantaa jatkossa peli peliltä. Nyt on turhat hermoilut hermoiltu.