MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen kommentoi Nuorten Leijonien 4-1 voitokasta Sveitsi-ottelua huolestuneena siitä, miten Nuorten Leijonien päävalmentaja Antti Pennanen yllättäen suuntautui ottelukohtaisella pelisuunnitelmalla valmentamiseen.
Otan kiinni Nuorten Leijonien voittoisasta Sveitsi-ottelusta asiaan, joka muilta jäisi huomiotta, jos en tarttuisi siihen tässä empimättä. En ollenkaan pitänyt siitä, miten Nuoret Leijonat pelasi ensin ensimmäiset 15 minuuttia alleviivaten ja sitten sitä jatkaen vaihtelevasti melkeinpä läpi ottelun. Kyse on niin kutsutusta pelisuunnitelmasta, jonka päävalmentaja esikuntineen luo joukkueelle.
On kiistaton fakta, että päävalmentaja Antti Pennanen oli säätänyt joukkueensa pelaamista sitten Saksa-ottelun. Kyse on pelisuunnitelmalla valmentamisesta. Tämän on se asia, johon Lauri Marjamäki kompastui valmentaessaan ennen Jukka Jalosta aikuisia Leijonia.
Nuoret Leijonat käänsi hyökkäyksiään ylöspäin Sveitsi-ottelun alussa huomattavasti nopeammin verrattuna Saksa-peliin. Äkkinäinen ajattelisi, ja näköjään myös Pennanen ajattelee, että Sveitsiä piti lähestyä eri tavoin kuin Saksaa vastaan. Olen tästä jyrkästi eri mieltä.
Ongelma on, että pelisuunnitelmilla valmentaminen on joko melkopuoleista tai vähintäänkin vaivihkaista pelin pakottamista. Siinä valmentaja ikään kuin pelaa pelin etukäteen pelaajiensa puolesta.
LUE MYÖS: Anton Lundell ja Nuorten Leijonien ykkösketju säväyttivät – kaikki päättyi makoisaan herkutteluun: "Ei voinut erehtyä"
Tämä on seikka, johon Jukka Jalonen ei käytännössä koskaan määräänsä enempää sorru. En saa ymmärretyksi, miksi Jalosen Total Hockey -pelitapa, jossa peliä ei pakoteta, vaan pelataan, mitä peli hetki hetkeltä pyytää pelaamaan, ei meinaa kelvata nuorille tulevaisuuden valmentajille.
Huomautan vielä, että nuorten edellistä edellisissä MM-kisoissa, kun Jussi Ahokas valmensi Nuoret Leijonat maailmanmestaruuteen, peliä ei käytännössä veivattu erilaisin pelisuunnitelmin.
Selitän vielä hieman lisää. Kun nyt käsillä olevassa turnauksessa tullaan sen neljänteen otteluun Kanadaa vastaan, saatikka viidenteen peliin, joka on ratkaiseva puolivälierämatsi, silloin on käytännössä pakko pelata, mitä peli pyytää, ja joka tapauksessa on oltava riittävä määrä kokemuksia niistä peruspeliasioista, joiden halutaan näkyvän pelaamisessa.
Ja, edelleen, kovimmissa otteluissaan Nuoret Leijonat on ennemmin tai myöhemmin aavistuksen altavastaaja, mikä tarkoittaa sitä, ettei niissä voi omalla suunnitelmalla pakottaa peliä, vaan on sopeuduttava – ja pelattava, mitä peli pyytää.
Saksaa vastaan Suomi ei tavallaan käyttänyt ylivoimaisuuttaan suhteessa vastustajaansa väärin, vaan otti itsestään pelillisesti esiin useita haluamiaan asioita. Kun taas Sveitsiä vastaan Nuoret Leijonat pelasi sellaista nopeaa kiekkokontrollilätkää, jota se todella voi pelata Sveitsiä vastaan, mutta ei Kanadaa ja vastaavia vastaan.
Nopea kiekkokontrollilätkä on maailman vaikein ja haasteellisin pelitapa pelata. Ja mahdottomaksi se muuttuu silloin, kun vastaan tulee taitavammat pelaajat, jotka pelaavat kohtuullisen organisoidusti, kuten vaikkapa tässä turnauksessa Venäjä.
Toisessa erässä Sveitsiä vastaan Suomi pakotti prässipelaamistaan. Kysyn, voiko näin pelata turnauksen suuria vastaan? Ja vastaan: ei voi, eikä ainakaan kannata.
Antti Pennanen oli tyytyväinen Sveitsi-ottelun ilmeeseen ja luotujen maalipaikkojen määrään.
Ja toki kernaasti myönnän, että tätä yhtä yksittäistä Sveitsi-ottelua silmällä pitäen Pennasen pelisuunnitelma saattoi olla jopa paras mahdollinen, ainakin lähes. Mutta kun kyse ei ole siitä, kyse on siitä, että pitäisi valmentaa koko ajan myös turnausta, ei yksittäisiä pelejä painottaen.
Kenties joku, ja tai monetkin ajattelevat, että olen tässä nyt halkomassa hiuksia, 4-1, voitettu peli mikä voitettu peli. Lyön pökköä pesään: tämä oli se kuuluisia väärin voitettu peli, joka ei kovinkaan paljoa edistänyt Nuorten Leijonien pelitapaosaamista kovimpia otteluita silmällä pitäen.
Haen tällä kirjoituksella takaa sitä, miten Nuorten Leijonien olisi vietävä turnaustaan eteenpäin tasolla, joka voisi lopulta johtaa maailmanmestaruuteen. Nyt tämä haiskahtaa korkeintaan pronssilta, jos näin jatketaan, ja jos pieni ennustus puoleltani sallitaan.
Missä ovat ne pitkät hyökkäykset, joita Pennanen kuulutti ennen turnausta? Eikö niitä olekaan tarkoitus pelata? Niihin ei ole tähdätty sen enempää Saksaa kuin Sveitsiä vastaan. Ainakaan niitä ei ole yritetty pelata ns. vyöryttelemällä.
LUE MYÖS: Nuorilta Leijonilta lähes täydellinen suoritus – Antti Pennanen ei huolestunut ”perisuomalaisesta” ilmiöstä
Ymmärrän, että huonompiaan vastaan saattaa olla hankala pelata uhrautuen niin, että kun pystyy muutoinkin muka pysymään kiekollisensa, niin mitäs sitä vyöryttelemään – ja hupskeikkaa! Lyhyeksi ovat jääneet.
Ja toki voi olla niin, ettei tässä turnauksessa olekaan tarkoitus vyörytellä, koska sitä ei ole näkynyt. Kaksi matsia on nyt tätä asiaa ainakin jätetty harjoittelematta.
Suomalaisen peli-identiteetin Meidän pelin sudenkuoppa on, jos sitä käytetään ylivalmentamiseen pelisuunnitelmin, sen se nimittäin mahdollistaa, nähty on. Seuraus tästä tuppaa olemaan se, että pelaajien ratkaisut rakenteellisesti tärkeimmissä pelitilanteissa alkavat varioitua, kun turnauksen mittaan niitä pelattu milloin näin, milloin noin.
Vaan ettei syntyisi väärää käsitystä, sanon, Nuoret Leijonat pelasi – jos heikompansa voittamisen mittaria käytetään – paremmin Sveitsiä kuin Saksaa vastaan.
Pelaajien syöttötyöskentely oli varmempaa, keskialueen ylittäminen syöttäen rivakampaa ja viisikon tiiveys sitä mukaa parempaa. Unohtamatta ylivoimapelaamisen paremmin ja paremmin löytymässä olevaa uomaa. Tähteelle jäi kuitenkin pulma, joka oli se, ettei Sveitsi-ottelun nopean kiekkokontrollin pelitavalla ole sellaisenaan käyttöä, kun aletaan pelata turnauksen kovimpia matseja.