Kuolema koskettaa jokaista ihmistä jossain vaiheessa elämää. Silti, tai juuri siksi, siitä on vaikea puhua. Miksi se kannattaa, ja millaisista asioista kuolevat haluavat keskustella?
Teija Vaissi sai kuolemantuomion kolme vuotta sitten.
Vaissi sairastui tuolloin selkäydinplasmasolusyöpään, eli multippeliin myaloomaan. Kun hän sai diagnoosin, lääkärit antoivat hänelle 4–8 vuotta elinaikaa.
– Kun kuulin diagnoosin, tein heti mielessäni testamenttia ja suunnittelin hautajaiset. Suhtauduin hyvin rauhallisesti. Ajattelin, että tässäkö tämä oli, niin kuin laulussa sanotaan, Vaissi kertoo Huomenta Suomen haastattelussa.
Diagnoosia seurasivat raskaat hoidot.
– Minä hyväksyin sen, että minun aikani on tullut ehkä aika pian, ja sitten vain elin normaalia elämää. Pelkoa ei ollut eikä ole, Vaissi kertoo.
Vaissi kertoo pelkäävänsä vain tapaa, jolla kuolee.
– Tuleeko kipuja? Kun elimistö lakkaa toimimasta pikkuhiljaa ja sinä kidut kuoliaaksi, Vaissi sanoo ja hymähtää.
– Se on pelottavaa.
Lue myös: Kuolemasta ja parantumattomista sairauksista puhuminen ei ole enää tabu
"Meillä ei nukuta pois vaan kuollaan"
Helsinkiläisen Terhokodin ylihoitaja Sisko Anttonen kertoo, että myös saattohoitoon keskittyvän Terhokodin potilaita mietityttää ja pelottaa erityisesti kuolemisen tapa.
– Jos ajatellaan kuolemaa niin, että siihen päättyy ihmisen olemassaolo, totta kai siihen liittyy myös eksistentiaalisia kysymyksiä. On vaikea ymmärtää sitä, että kuolema koskettaa myös minua enkä elä ikuisesti.
Saattohoitopotilaan vointi voi toisaalta estää maailmoja syleilevimmät keskustelut.
– Niitä ei aina jakseta käydä, eikä aina ole tarpeenkaan.
Anttosen mukaan Terhokodissa puhutaan kuolemasta kuolema-sanalla.
– Meillä ei nukuta pois vaan kuollaan. Työssä ei haluta korostaa mutta ei myöskään piilottaa kuolemaa. Ihmisillä on mahdollisuus puhua kuolemasta 24/7. Eli kun potilas itse tai läheiset haluavat keskustella kuolemasta, aina on joku, joka voi pysähtyä heidän vierelleen ja käydä sen keskustelun.
– Hoitolinjaukseen liittyvät asiat lääkäri keskustelee potilaan kanssa, jossa yksi viesti on se, että elämä on päättymässä.
Anttonen muistuttaa, että myös lapsille pitää olla kuolemaan liittyvissä asioissa rehellinen. Paras saattohoitopaikka lapselle voi olla koti.
– He ansaitsevat tukea yhtä lailla kuin koko perhe. Se on myös vanhemmille raskasta aikaa. Että se onnistuisi, sinne tarvitaan ulkopuolista tukea riittävästi ja myös asiantuntijoita, jotka osaavat hoitaa lapsen kipuja ja muita oireita.
Lue myös: Lääkäriavusteinen itsemurha etenee Italiassa
Kansalaisaloite eutanasian sallimiseksi luovutettiin eduskunnalle
Lääkäriliitto ei muuttanut kantaansa eutanasiaan, vastustaa yhä sen laillistamista
Nuori kokee olevansa kuolematon
Anttonen arvioi suhteen kuolemaan kehittyvän elämän myötä.
Nuori ja terve voi Anttosen mukaan vielä sanoa rehvakkaasti, että ei pelkää kuolemaa. Mutta kun joutuu kasvotusten asian kanssa, pelot voivat nousta esiin.
– Kun ihminen sairastuu parantumattomaan sairauteen ja elinaikaennuste on lyhyt, hän joutuu sopeutumaan sellaiseen tilanteeseen, mitä hän ei ole valinnut. Se ehkä pakottaa käsittelemään kuolemaa eri tavalla.
Vaissin mukaan yhteiskunnassa laajemmin kuolema on siirretty arjesta syrjään.
– Olen itse sen ikäinen ihminen, että meillä jo lapsena nähtiin kuolleita. Olen nähnyt ihan pikkutyttönä naapurin pihalla naapurin mummon arkussa. Vasta myöhempinä aikoina kuolemaa on lähdetty siirtämään syrjään arkielämästä, Vaissi toteaa.
Vaissi ottaisi eutanasian
Vaissi sanoo kannattavansa eutanasiaa, eli armokuolemaa. Hän ottaisi sen aikanaan ja tarvittaessa itselleenkin, jos se olisi mahdollista.
– Katsoin [aikanaan] kuolevan äitini tuskaa ja sitä, että hän ei pysynyt enää hengittämään. Hän olisi suuttunut, jos olisi ehdotettu [eutanasiaa], mutta minä en haluaisi kokea sitä itse, enkä haluaisi, että minun tyttäreni näkisi sitä hirvittävää poislähtöä.
– Nyt pelotellaan sillä, että kenelle tahansa voidaan lyödä sellainen piikki yhtäkkiä kysymättä, niin eihän se niin mene. Ihmisellä on täysi tahto sanoa, mitä hän haluaa. Sen voi kirjoittaa vaikka Omakantaan. Eli ei kukaan sukulainen yli kävele, Vaissi sanoo.
Anttonen kertoo, että myös osa Terhokodin potilaista toivoisi eutanasian olevan mahdollinen.
– Ymmärrän erittäin hyvin, että sekä keho että mieli väsyvät sairastamiseen. Jos tilanne on hankala, elämän mielekkyys katoaa.
Anttonen korostaa sitä, että eutanasian laillistaminen ei saa johtaa siihen, että palliatiivista ja saattohoitoa ei kehitettäisi.
Myös Vaissi sanoo, että saattohoitoa pitäisi lisätä.
– Se on erittäin harvan saavutettavissa tällä hetkellä.