Taru tietää, millaista on kulkea sumussa, jossa värit katoavat. Mennä niin liki kuolemaa, että iho kylmenee. Pudota paikkaan, jossa oma sydän tuntuu lakkaavan lyömästä. Hän sairastui masennukseen ensimmäisen kerran 20 vuotta sitten työpaikkakiusaamisen seurauksena ja uudestaan vuosi sitten aviomiehen kaksoiselämän selvittyä.
Ensin Taru* sai töissä hyperventilaatiokohtauksia. Hänestä tuntui, että hän tukehtuu eikä saa happea. Sitten olo muuttui ahdistuneeksi ja alakuloiseksi. Entinen motivaatio, ilo ja kunniakin tehdä omaa työtä alkoivat kadota.
Seuraavaksi hukkuivat aistit. Taru ei kuullut lintujen ääntä, nähnyt taivaan sineä tai tuntenut tuulta. Vuodenajat katosivat, aina oli yhtä mustaa tai harmaata. Öisin Taru ei saanut unta, tai jos sai, näki painajaisia.
Kaikki alkoi työpaikalta, jossa Taru oli joutunut kahden kollegansa silmätikuksi.
– He kiusasivat minua kaikilla mahdollisilla tavoilla paitsi fyysisellä väkivallalla, Taru kertoo 20 vuoden takaisista tapahtumista.
Taru arvelee olleensa kiltin luonteensa takia oiva kohde kiusaajille.
– He sitten aika vahvoina persoonina järjestivät palavereita, joihin minut kutsuttiin ikään kuin kuulusteltavaksi. Vaikka ”ilmiannot” aina loppujen lopuksi osoittautuivat aiheettomiksi, he saivat ylemmät esimiehet uskomaan, että jotakin kamalaa on tapahtunut. Se oli hirveän ahdistavaa.
Tarun kollegat kiusasivat häntä aiheettomilla "kuulusteluilla". Kuvituskuva.
Loppujen lopuksi työpaikkakiusaamisesta lähtenyt oireilu paheni niin, että Tarun mielessä alkoi pyöriä jatkuvasti ajatuksia kuolemasta.
– Ajattelin, että olisi parempi hävitä kokonaan olemasta. Kerta kaikkiaan kadota pois. Ainoa hetki, kun pystyin näkemään värejä, oli silloin, kun ajattelin kuolemaa. Ajattelin, että kun kuolen, minut viedään metsään, ja sen metsän näin ihan värillisenä kuvana. Se tuntui siinä kohtaa hyvältä.
– Kuolema oli ajatuksissani niin läsnä, että sen läheisyyden pystyi melkein fyysisesti aistimaan. Tunsin, kuinka ihonikin jotenkin kylmeni.
Taru jopa toivoi, että eräs hänen läheinen ystävänsä olisi tappanut hänet.
– Pyysinkin sitä häneltä monta kertaa. Jälkeenpäin hän on kertonut, että oli aivan kauhuissaan eikä oikein osannut reagoida.
Diagnoosina psykoottistasoinen masennus
Eräänä päivänä Taru kertoi kuolemaan liittyvistä ajatuksistaan pihamaalla tutulle naapurille.
– Hän sanoi, että on huolissaan minusta ja hänestä tuntuu, että tarvitsen apua. Ne olivat ratkaisevat sanat. Jos edessäni oli siihen asti ollut musta esirippu, niin nyt joku aukaisi sen niin, että näkyi valoa. Ja pystyin itsekin tarttumaan siihen esirippuun ja työntämään sitä pimeyttä sivuun, Taru kuvailee.
Taru havahtui tilanteeseensa ja meni lääkäriin.
– Masennustestit osoittivat, että minulla oli tosi vakava, ihan psykoottistasoinen masennus.
Lääkkeet katkaisivat Tarun masennukselta pahimman kärjen.
– Diagnoosin kuuleminen ei tuntunut pahalta. Itse asiassa se oli hyvä asia, koska minulle sanottiin, että kuka tahansa olisi tällaisessa tilanteessa masentunut. Tavallaan se normalisoi tilanteeni. En ollutkaan maailmassa ainoa ihminen, jolle tällaista tapahtuu.
Muutaman terapiakäynnin jälkeen Taru suostui ottamaan vastaan myös tarjotut masennuslääkkeet.
– Ajattelin, että olisi hyvä kokeilla jotain muutakin terapian rinnalla. Se oli tosi hyvä valinta, koska olin niin huonossa hapessa, ettei minua varmaan olisi voitu auttaa, ellen olisi suostunut niihin. Lääkehoito katkaisi masennukseltani pahimman kärjen.
”Itkin koko matkan, mutta menin kuitenkin”
Taru ei jäänyt masennusdiagnoosin saatuaan sairaslomalle, sillä työ sinänsä oli kaikesta huolimatta hänen elämänsä valopilkku.
– Työskentelen sosiaalialalla, ja työssäni pääsen auttamaan ihmisiä ja saan onnistumisen kokemuksia. Asiakassuhteista tulee niin paljon hyvää elämääni, että lääkäri sanoi, ettei hän oikeasti uskalla antaa minulle sairaslomaa.
Pikkuhiljaa Taru huomasi voimiensa palautuvan.
– Terapiassa minussa rupesi myös elämään sellainen ajatus, että jonakin päivänä sanon kiusaajille, miltä heidän käytöksensä minusta tuntuu ja miten toivoisin sen muuttuvan.
– Kun se päivä oikeasti tuli, kiusaajien suhtautuminen oli hyvin pilkallista. He olivat tottuneet siihen, että otan vastaan kaiken, mitä tulee.
Kuvituskuva.
Tällä kertaa Taru vei asian eteenpäin.
– Menin esimieheni luokse. Itkin koko matkan, mutta menin kuitenkin.
– Esimies oli lievästi sanottuna kyvytön. Olin kuitenkin itse hirveän päättäväinen ja sanoin, että tämä asia hoidetaan nyt loppuun asti.
Vähän ajan päästä järjestettiinkin palaveri, johon osallistuivat Taru, työterveyshoitaja, esimies ja kiusaajat.
– Kiusaajat veivät keskustelua pois varsinaisesta aiheesta. Näin, että he eivät ymmärtäneet, mitä olivat tehneet. Koin itseni siinä vaiheessa niin vahvaksi, että yllättäen minulle tuli jokin ihmeellinen sääli tai armo heitä kohtaan. Heiltä puuttui jotakin sellaista, mitä meillä kaikilla pitäisi olla: omatunto ja empatia toista ihmistä kohtaan.
– Jotakin elämää suurempaa siinä keskustelussa kuitenkin tapahtui, koska sen jälkeen kiusaaminen loppui. Ehkä he näkivät, että olen jotenkin uusi ihminen.
"Kukaan ei ole suojassa"
Vaikka Taru sai tehdä töitä rauhassa, meni monta vuotta ennen kuin hän luki itsensä masennuksesta toipuneeksi.
– Tiesin myös, että kokemukseni kyllä näkyy minusta jollakin tavalla koko elämän. Eikä välttämättä negatiivisena asiana, toihan se loppupeleissä paljon hyvääkin.
Masennuksen puiminen ryhmässä on auttanut Tarua paljon. Kuvituskuva.
Taru esimerkiksi löysi lehti-ilmoituksen kautta Mieli maasta ry:n, jonka kurssilla hän kouluttautui masentuneiden vertaistukiryhmän ohjaajaksi. Myöhemmin hän perusti vertaisryhmän omalle paikkakunnalleen.
– En pelännyt, että masentuisin uudestaan, mutta olin kyllä oppinut, että elämässä voi tapahtua mitä tahansa kenelle tahansa. Vaikka olen opiskellut näitä asioita ja olen työnikin puolesta tavallaan ammattilainen, kukaan ei ole suojassa, kun omaan elämään tulee traumaattisia asioita.
Ja tulihan niitä.
”Olin ihan varma, että sydämeni ei enää lyö”
Vuosi sitten syys-lokakuun vaihteessa Taru istui normaalisti ruokapöydässä aviomiehensä kanssa. Kesken ruokailun mies, jonka kanssa Taru oli ollut yhdessä reilut parikymmentä vuotta, kertoi, että hän oli elänyt koko ajan rinnakkaissuhteessa toisen naisen kanssa. Muutoinkin Tarua oli käytetty hyväksi.
– Se oli täysin käsittämätön tilanne. Ihan täysi pudotus, Taru sanoo.
Mies muutti Tarun käskystä saman tien pois. Taru itse hakeutui työterveyslääkäriin.
– Kun menin sinne, olin ihan varma, että sydämeni ei enää lyö tai että minulla ei ole sydäntä. Järjellisesti tietysti ymmärrän, että ihmisellä on sydän ja se lyö, jos on elossa, mutta kokemukseni oli hyvin voimakas. Kysyin lääkäriltä, voisiko hän tarkistaa, onko minulla sydäntä ja kuuluuko sieltä mitään.
Pitkän liiton päättyminen dramaattisella tavalla laukaisi Tarun toisen masennusjakson. Kuvituskuva.
Lääkäri ei kuunnellut sydäntä mutta totesi, ettei Taru ollut työkunnossa.
– Olin varmaan niin sokissa, että sanoin, että kyllähän minä töihin menen. Mutta työnteosta ei tullut mitään, ja öisinkin nukuin vain nukahtamislääkkeiden avulla. Podin valtavan pohjatonta surua, pettymystä, häpeää ja arvottomuutta siitä, että minua oli sillä tavalla hyväksikäytetty ja huijattu. Olin yksinäinen enkä tiennyt, onko elämällä enää mitään merkitystä. Tuntui, etten saa mistään kiinni.
Taru meni uudestaan lääkäriin ja sai kaksi viikkoa sairaslomaa. Samalla hän mainitsi, ettei vieläkään tuntenut sydäntään. Lisäksi hänestä tuntui, että pään sisälle oli äkkiä kasvanut jokin möykky – toki järjellä hän tiesi, ettei sekään ollut mahdollista.
– Silloin lääkäri otti stetoskoopin, kuunteli sydäntäni ja sanoi, että kyllä se lyö. Tunnetilani teki nuo aistimukset.
”Ei mene nukkumalla ohi”
Viime keväänä eli puolisen vuotta avioeron jälkeen Tarulla diagnosoitiin uudestaan masennus, joka on tällä kertaa keskivaikean ja vaikean rajoilla.
– Tunnen nyt ihan fyysistä, tavallista suurempaa väsymystä, joka ei mene nukkumalla ohi, Taru sanoo.
Töihin Taru palasi kuitenkin jo parin viikon sairasloman jälkeen.
– Siellä saan voimaa ja koen olevani oikealla paikalla.
Taru aloitti keväällä mielialalääkityksen, jota hän käyttää ainakin vuoden. Tällä kertaa hän ei ole käynyt terapiassa vaan jatkanut vertaisryhmien vetämistä.
Masennuksesta huolimatta Tarun ote elämään on muuttunut. Kuvituskuva.
– Saan ryhmistä ihan älyttömän paljon. Kaikki ne ihmiset, joihin olen saanut tutustua, ovat kuin enkeleitä matkan varrella. Koska heilläkin on masennustausta, asioita ei tarvitse kauheasti selittää, vaan he osaavat olla rinnalla.
”Uskon toipumiseen”
Toisin kuin viimeksi, tällä kertaa värit eivät ole hävinneet Tarun elämästä.
– Olen monesti sanonut itselleni ihan ääneen, että katso, miten taivas on sininen ja ruohikko vihreä ja kukat kauniin värisiä. Olen tosi onnellinen siitä, että olen kaiken aikaa nähnyt värit. Ja tuntenut, miten ihanasti tuulee tai sade ropisee, Taru sanoo.
– Uskon toipumiseen, mutta luulen, että tie voi olla aika pitkä.
Tietoisesti Taru silti ohjaa ajatteluaan parempaan suuntaan.
– Yritän ajatella, että elämästä pitää ottaa irti se kaikki hyväkin, mitä sillä on vielä tarjottavana. Mennä rohkeasti kohti haaveita ja unelmia ja sellaisiakin asioita, jotka pelottavat. Vaikka ei tiedä, onko minusta tuohon, niin ainakin kokeilla. Jotenkin otteeni elämään on vähän muuttunut.
Taru toivoo esimerkiksi pääsevänsä vielä opiskelemaan ihmisen mieleen liittyviä asioita. Lisäksi hän uskoo edelleen parisuhteeseen.
– Lähtökohta on hyvä, kun ollaan hengissä, Taru naurahtaa.
*Haastateltavan nimi on muutettu.